Virtaava energia

Virtaava energia

  1. Energeettinen vuorovaikutus
  2. Sisäinen selkeys
  3. Rajapinta
  4. Puolustus­mekanismit
  5. Konflikti
  6. Sovinto

6. Sovinto

Kun kaksi keskenään sodassa olevaa valtiota tekevät rauhan, se tapahtuu tietyllä kellonlyömällä. Sota loppuu ja rauha alkaa. Mutta kaikki ei ole ohi. Sillä hetkellä kun rauha julistetaan, ne ainoastaan lakkaavat hyökkäämästä toistensa rajojen yli. Sen sijaan että ne yrittäisivät väkisin ylittää toistensa rajat tai puolustaa niitä voimalla, ne tunnustavat ne. Ne eivät enää puutu toistensa asioihin toisen tahtomatta, vaan asiat ratkaistaan neuvottelemalla.

Kuitenkaan kaikki ei ole sillä ohi. Edessä on jälleenrakentamisen aika, vahinkojen korjaamisen aika ja jos mahdollista, valtioiden keskinäisen luottamuksen rakentamisen aika. Valtiot voivat auttaa toisiaan, mutta vain rajallisesti. Niiden ensisijainen tehtävä on huolehtia omista kansalaisistaan ja rakentaa itselleen selviämisen edellytykset. Vasta kun niiden omat asiat ovat kunnossa, ne voivat auttaa toisiaan ja muita ilman että niiden omat kansalaiset kärsivät.

Sota sai alun perin alkunsa todennäköisesti siitä, että ainakin toinen niistä kuvitteli, että sen selviämisen edellytykset ovat kiinni jostakin mitä toisella oli. Toinen joutui kenties puolustamaan itseään ja myös tuhoamaan itseään, sillä sotimiseen valmistautuminen vie resursseja rakantavalta toiminnalta. Tämä itsensä tuhoaminen on salakavalaa eikä sen laajuutta helposti huomata. Se ei ole pelkästään välitöntä sotaan valmistautumista, vaan myös sitä, etteivät valtiot pysty rakentamaan kestävää yhteiskuntarakennetta ja siten takaamaan kansalaistensa onnellisuutta tulevaisuudessa. Se, minkä rakentamiseen ei panosteta, jää rakentamatta, eikä sitä ole silloin kun sitä tarvittaisiin.

En pysty kyllin korostamaan tämän itseensä keskittymisen ja muista ihmisistä ja ulkoisista olosuhteista irti päästämisen merkitystä - en aina edes itselleni. Vieläkin on aikoja, jolloin en oikein tahdo uskoa sen voimaan, ja kuvittelen että olisi parempi jos saisin jonkun toisen sanomaan jotakin tai tekemään jotakin. Mutta joka kerta olen yllättynyt irti päästämisen mukanaan tuomasta voimasta. Se on aina johtanut vapauteen ja rakkauteen. Ihmiset ovat usein toimineet toisin kuin olisin odottanut, mutta lopputulos on aina ollut parempi kuin mitä olin etukäteen odottanut. Irti päästämisen kautta muut ihmiset ovat saaneet vapauden ja minä olen saanut vapauden.

Rakasta minua

On vain kahdenlaisia tunteita: rakkaus ja rakkauden pyyntö. Pelko, epävarmuus, järkytys, häpeä, ahdistus ja epätoivo ovat kaikki rakkauden pyyntöjä. Ne ilmaisevat rakkauden ja rakastetuksi tulemisen kaipuuta ja epäluottamusta sen täyttymistä kohtaan. Ne ovat kutsuja rakkaudelle: tule tänne minun luokseni. Tätä me näemme ympärillämme joka päivä, ja sitä me näemme myös itsessämme. Mutta niin helposti me katsomme reaktioita vain pinnalta, ja annamme niiden muodon ohjata itseämme. Irti päästämisen kautta me löydämme sisällön muodon takaa. Silloin me voimme rakastaa ihmistä joka pyytää rakkautta, vaikka hän luulisi omaa tunnettaan joksikin muuksi. Silloin me myös itse tiedämme, milloin jokin sisällämme pyytää rakkautta, ja silloin me voimme rakastaa itseämme. Kun me koemme omat tunteemme, me tiedämme miltä rakkauden pyytäminen tuntuu. Eivätkö kaikki meidän kokemuksemme pelosta, ahdistuksesta, häpeästä, neuvottomuudesta ja hyökkäämisestä sisälläkin vain yhden viestin: rakasta minua.

Mutta kukaan ei rakasta meitä ellei hän itse halua, ja ellei hänessä itsessään ole rakkautta. Saattaa olla että hän vain esittää meille saman pyynnön: rakasta sinä puolestasi minua. Tällöin kaksi ihmistä yrittää saada toiselta jotakin mitä tällä ei ole. Rakkaus ei koskaan tule meihin ulkopuoleltamme. Muut ihmiset voivat rakastaa meitä, mutta se rakkaus jolla me rakastamme muita, ei tule meihin heiltä - eikä varsinkaan silloin kun me teemme heistä onnemme lähteitä. Rakkaus tulee irti päästämisen kautta, sillä rakkauden perimmäinen olemus on irti päästäminen. Rakkaus sanoo: minä olen sinulle hyvä riippumatta siitä mitä sinä teet. Tämä ei voi toteutua ilman irti päästämistä. Tämä voi löytyä vain yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa, keskustelussa Elämän, Rakkauden itsensä ja Korkeamman Voimamme kanssa.

Irti päästäminen on surua. Matka rakkauteen kulkee monien rakkautta pyytävien tunteiden läpi. Kun me koemme järkytyksen tunteemme, me huomaamme, että kaikki ne olivat rakkauden pyyntöjä. Jokin meissä kaipasi omaa rakkauttamme ja pohjattoman syvää kuulumista. Se kuuluminen, jota me etsimme, ei kuitenkaan ole kuulumista ihmisryhmään eikä johonkin toiseen ihmiseen. Se on kuulumista elämään, rakkauteen, koko maailmaan ja kaiken tarkoitukseen. Kun jokin meissä sanoo "rakasta minua", se sanoo sen meille. Kun me osaamme katsoa omien rakkauden pyyntöjemme läpi, näemme aran ihmisen joka ei ehkä vielä osaa olla levossa, ei hyväksyä itseään kokonaisena eikä rakastaa itseään.

Kun me koemme omat tunteemme rauhassa ja osaamme vastata niihin rakkaudella, me ymmärrämme mitä ne tarkoittavat. Silloin me ymmärrämme, että yksikään tunne ei sano "piiskaa itseäsi vielä vähän kovemmin". Ne eivät myöskään kehota meitä katsomaan itsemme ulkopuolelle. Itsemme ulkopuolelle katsominen saa meidät pyytämään että muut rakastaisivat meitä. Rakastetuksi tuleminen on tarpeellista, mutta jos emme osaa itse rakastaa itseämme, tarvitsemme koko ajan ulkopuolista vakuutusta siitä että me osaamme rakastaa. Silloin me kuitenkaan emme osaa vielä rakastaa. Mutta osaamme rakastaa, kun ymmärrämme, että jokainen levoton rakkauden pyyntö pitää sisällään vain yhden sanoman: rakasta vielä vähän.

Me toimimme lähes poikkeuksetta sillä tavoin että koemme olevamme turvassa. Joku meistä voi kokea olevansa turvassa kätkeytymällä, väistelemällä ja olemalla piilossa. Toinen voi kokea olevansa turvassa jos hän hallitsee tilanteet, ihmiset ja olosuhteet. Rakkaus ei revi heiltä heidän turvaansa pois, vaan osoittaa että se on tarpeeton. Se ei myöskään revi meidän turvaamme. Rakkaus ei vaadi heitä eikä meitä muuttamaan käyttäytymistä, vaan hyväksyy sen. Muiden käyttäytyminen voi olla toisenlaista kuin mihin me olemme tottuneet tai kuin mikä mielestämme olisi "hyväksi", mutta se on sellaista johon he ovat tottuneet, ja jossa he kokevat olevansa turvassa. Meidän kasvupaikkamme on vaikuttanut siihen, miten me haemme turvallisuutta. Muut ovat kasvaneet toisenlaisessa ympäristössä ja toisenlaisten uhkien keskellä. Kun meidän turvallisuutemme ei riipu siitä miten muut hakevat omaa turvaansa, me annamme heidän olla turvassa. Vasta kun me emme reagoi heidän hyökkäysenergiaansa hyökkäysenergialla, he voivat huomata että se on tarpeeton. Tämä ei tarkoita sitä, ettemme voisi puhua heidän käyttäytymisestään, vaan että meidän puhumisemme lähtee levosta. Silloin me huomaamme, ettei meidän ole aina edes tarpeen puhua, vaan ainoastaan olla levossa.

Me olemme tottuneet siihen, että kommunikaation muodon tulee olla hyväksyttävää jotta sen sisältö olisi hyväksyttävää. Olemme menneet niin pitkälle, että hylkäämme sisällön heti jos muoto ei miellytä meitä. Mutta jos emme osaa rakastaa, kuinka me pyydämme sitä että meitä rakastettaisiin ja että joku opettaisi meitä rakastamaan? Jos sisällämme on vain rakastetuksi tulemisen tuskallinen kaipuu, me pyydämme sillä. Jos meitä vastaan on vain hyökätty, miten me olisimme oppineet olemaan levossa ja hyökkäämättä? Jos me näemme rakkautta jossakin, emmekö me pyri kaikin keinoin ottamaan sen itsellemme? Kun valtio hyökkäsi toisen kimppuun, sillä oli toiselle yksi sanoma: rakasta minua. Anna minulle sitä mitä minä eniten kaipaan. Tuo hyökkäys teki kuitenkin hyökkääjälle mahdottomaksi kokea tulevansa rakastetuksi, sillä se oli hänen vaatimuksensa. Vaikka toinen valtio antaisikin sen mitä hyökkääjä haluaa, ja hyökkääjä saisi sen mitä halusi, rakastetuksi tulemisen kokemuksen sijaan olisi tullut syyllisyyden kokemus.

Raamatun luomiskertomuksessa on hieno kuva vapaudesta. Jumala loi ihmisen rakkauteen ja vapauteen. Vapaus vaatii aina valinnan mahdollisuuden ja vapauden valita. Tätä varten Jumala laittoi paratiisiin yhden puun portiksi vapauteen. Jos hän ei olisi sitä tehnyt, hän olisi kahlehtinut ihmisen itseensä, eikä ihmisellä olisi ollut mitään keinoa valita. Tämä suhde ei olisi ollut rakkaussuhde - Jumala olisi pakottaja, kuin vieraaseen valtioon hyökkääjä ja väkisin ottaja. Kun ihminen otti omenan tästä puusta, se ei tapahtunut Jumalan tietämättä. Jumala olisi niin halutessaan voinut lähettää salaman polttamaan puun tai tehdä seinän käden ja omenan väliin. Mutta hän vain katsoi kun ihminen valitsi. Ihminen voi valita, ja rakkaus elää vain tässä valinnan mahdollisuudessa. Vain tämä valinnan vapaus ja mahdollisuus voi tehdä suhteesta Jumalaan ja toisiin ihmisiin rakkaussuhteen. Siihen kuuluu molemminpuolinen pakottamattomuus. Rakkaudessa Jumala ja Ihminen ovat samanarvoisia. Rakkaudessa me ja muut olemme samanarvoisia. Jos Jumala olisi todella aikonut, että omenaa ei koskaan syödä, hänen voimansa ja valtansa olisivat riittäneet pysäyttämään ihmisen vaatimattoman kädenliikkeen voiman. Mutta Jumalan käsi ei noussut silloin kun ihminen nosti oman kätensä ottaakseen omenan.

Jos mies rakastaa naista, hän voi kosia ja pyytää tätä vaimokseen. Mutta siihen hänen valtansa loppuu. Kaikki mikä menee sen yli, on pakottamista. Se ei ole enää rakkautta, vaan kenties seksuaalista himoa tai sitä, että hän toivoo naisesta tarkoitusta omalle olemassaololleen - pelastajaa itselleen. Hän toivoo kenties tulevansa rakastetuksi ja kuvittelee, että hän voisi saada rakkauden väkisin. Mutta juuri silloin se pakenee häntä. Vaikka hän saisikin tuon naisen ja kaiken hänen rakkautensa, hän ei itse voisi koskaan kokea tulevansa rakastetuksi. Hän ei voisi koskaan luottaa siihen, että tämä on hänen lähellään oman rakkautensa tähden. Vain päästämällä irti hän voi kokea tulevansa rakastetuksi. Rakkaus elää vain vapaudessa, ja täydellinen rakkaus voi elää vain täydellisessä vapaudessa. Vaikka sillä olisi voima estää, se ei estä.

Hyökkäämättömyys

Hyökkäämisen lähtökohta on tuomitseminen. Me hyökkäämme vain sitä kohti minkä olemme tuominneet hyökkäämisen arvoiseksi. Jos hyökkäämme toista ihmistä kohti, olemme tuominneet hänet ja ottaneet aseman joka ei kuulu meille. Jos käytämme hyökkäysenergiaa itseämme vastaan, olemme tuominneet itsemme ja ottaneet aseman joka ei kuulu meille. Jos käytämme hyökkäysenergiaa todellisuutta vastaan, olemme tuominneet todellisuuden. Mutta jokin voidaan tuomita vain vertailukohtaa vastaan. Jos tuomitsemme todellisuuden, vertailukohtamme on silloin todellisuuden ulkopuolella. Silloin hyökkäämme todellisuutta vastaan siksi, että jokin siinä on erilaista kuin ajatuksemme.

Todellisuus vain on, ja mikä ei ole osa sitä, ei ole olemassa. Se, että me uskomme johonkin joka ei ole olemassa, on myös osa todellisuutta, sillä uskomuksemme ovat olemassa vaikka niiden kohteet eivät olisikaan. Meillä on vapaus uskoa mitä haluamme ja toimia sen mukaan, mutta todellisuus ei siitä muutu. Uskomuksillamme ei ole mitään vaikutusta siihen, minkälainen todellisuus on, ja meidän on turha syyttää todellisuutta jos sen ja uskomustemme välillä on ristiriita. Me voimme keksiä monenlaisia syy-seuraussuhteita, mutta jos ne eivät ole todellisuutta, ne eivät toimi. Me voimme myös kieltäytyä uskomasta joihinkin syy-seuraussuhteisiin, mutta ne eivät sillä poistu. Sen sijaan elämämme tulee hullummaksi, mutta me vain syytämme todellisuutta hulluksi. Valintojemme seuraukset määrittelee todellisuus, emme me. Me voimme valita sen mitä ajattelemme ja teemme, mutta ajatustemme ja tekojemme seuraukset määrittelee vain todellisuus. Tähän syy-seuraussuhteeseen meillä ei ole mitään valtaa. Minkäänlainen määrä hyökkäämistä ei vaikuta siihen vähäisimmässäkään määrin.

Me ajattelimme ennen, että onnellisuutemme edellytys on, että joku sanoisi tai tekisi jotakin, tai että ulkoiset olosuhteet muuttuisivat jollakin tavalla. Kun ajattelimme näin, vaadimme kaikkia muita ja kaikkea muuta paitsi omaa mieltämme muuttumaan. Miten me sitten olisimme voineet tulla onnellisiksi? Oman mielemme viitekehys on se vertailukohta jota vastaan me arvioimme maailmaa. Kukaan ei synny valmiin viitekehyksen kanssa. Me rakennamme sen itse, ja suurin osa siitä rakentuu elämämme ensimmäisinä vuosina, ilman että tiedämme rakentavamme sitä. Se saattaa olla tuskallisten olosuhteiden muovaama, mutta sen avulla me selvisimme niistä. Se oli noissa olosuhteissa juuri oikea ja niin hyvä kuin sen pitikin olla, mutta olosuhteet eivät ole enää samat. Paranemisemme aikana olemme kohdanneet omaa älyllistä ja emotionaalista viitekehystämme, ja olemme huomanneet, että me voimme vielä muovata sitä. Itse asiassa paraneminen on tämän viitekehyksen muovaamista uudelleen. Me voimme muovata uudelleen vain sitä minkä olemme tunnistaneet ja hyväksyneet, ja tämä tunnistaminen ja hyväksyminen on paranemisen kipeä puoli. Mutta kun muovaamme jotakin uudelleen, olemme jo hyväksyneet oman tarpeemme muuttua. Silloin elämä on meidän puolellamme ja auttaa meitä muuttumaan. Se näyttää hellästi, vähän kerrallaan, viitekehyksestämme sellaisia puolia jotka estävät meitä rakastamasta itseämme ja muita. Oppitunnit voivat sattua, mutta ne ovat Rakkautta. Ne johtavat meidät kosketuksiin elämän kanssa, ja me huomaamme että elämä on hyvä. Ne antavat meille viitekehyksen jossa me olemme hyviä.

Me emme koe omien tekojemme seurauksia pelkästään yksin. Me emme koe edes omien ajatustemme seurauksia pelkästään yksin. Me olemme saattaneet kuvitella, että ajatuksillamme ei ole mitään väliä, ja että ne ovat vain meidän yksityisiä asioitamme, jotka eivät vaikuta mihinkään. Mutta näin ei ole. Hyökkääminen lähtee aina tuomitsemisesta, ja tuomitseminen on ajatus. Ilman sitä emme hyökkäisi. Meidän ajatuksemme, tulkintamme ja niiden pohjalta nousevat tunteemme määrittävät sen viitekehyksen jolla me selitämme maailman itsellemme. Meidän ajatuksemme näkyvät kaikille ja he kokevat niiden seuraukset, vaikka yrittäisimme pitää ajatuksemme salassa. Me koemme itse omien ajatustemme seuraukset. Ne synnyttävät tunteita, toiveita, pelkoja, kauhuja, lepoa, rauhaa ja unelmia. Me elämme ne todeksi. Muut kokevat ne. Ollessaan meidän kanssamme tekemisissä muut kokevat ajatustemme seuraukset.

Me voimme muuttua vasta kun lakkaamme hyökkäämästä itseämme vastaan, sillä hyökkääminen vain lujittaa puolustusta. Se vahvistaa sitä mitä vastaan me hyökkäämme, ja osoittaa että me emme ole vielä hyväksyneet sitä mitä me olemme. Kun hyväksymme, emme hyökkää, vaan rakennamme. Vain kun kykenemme olemaan hyökkäämättä itseämme vastaan, voimme olla hyökkäämättä muita vastaan. Hyökkäämisen lähtökohta on tuomitseminen, ja tuomitsemisen lähtökohta on kuvitelma siitä, että me tiedämme. Rakkauden ja paranemisen suuri opetus meille itsellemme on, että me emme tiedä edes itseämme. Niin kauan kuin kuvittelemme tietävämme, viitekehyksemme ei voi muuttua. Vasta kun kyseenalaistamme oman tietämisemme, voimme alkaa oppia, kasvaa ja muuttua. Vasta kun myönnämme, että emme tiedä, me voimme alkaa ymmärtää.

Vapaa syyllisyydestä ja syyttämisestä

Me olemme usein tottuneet käyttämään syyllisyyttä ja syyllistämistä suhteen ylläpitämisessä. Lapsuudessamme vanhempamme saivat meidät tottelemaan syyllistämisen kautta, ja opimme että se toimii. Kuinka usein me teemmekään asioita ja sanomme sanoja, joiden toivomme herättävän syyllisyyttä toisessa, että hän vihdoinkin huomaisi omat virheensä! Monesti tämä syyllisyyden ja syyllistämisen kautta toimiminen on meille niin luontaista, että alamme tunnistaa sitä vasta pitkän paranemisen jälkeen.

Syyllistäminen antaa meille voiman tunnun ja helpottaa omaa syyllisyyttämme. Sen avulla me osoitamme, että toisen olisi syytä tehdä jotakin eri tavalla. Mutta tämä syyllistäminen on usein epäsuoraa ja hyvin hienovaraista, sellaista että sitä ei voida heti tunnistaa. Me olemme mielestämme moraalisesti parempia ja otamme vastuun, mutta taka-ajatuksena on, että toinen huomaisi omat "vikansa" ja alkaisi käyttäytyä eri tavalla. Me emme kerro suoraan, minkälaista muutosta me kenties odottaisimme, vaan piilotamme puheeseemme pieniä piikkejä ja vihjeitä, jotka toivomme toisen poimivan.

Syyllisyys ja syyllistäminen eivät voi koskaan luoda yhteyttä. Niihin sisältyy ajatus saada toinen jäämään ja muuttumaan, mutta me piilotamme omat ajatuksemme. Syyllistäminen voi pitää toisen ihmisen lähellämme, mutta ilman läheisyyttä. Lapsuudessamme meillä ei ollut läheisyyttä vanhempiimme, ei emotionaalista yhteyttä eikä sydänten kohtaamista, ainoastaan fyysinen lähellä oleminen. Me pidimme ajatuksemme omana tietonamme ja eivätkä vanhempammekaan näyttäneet sydäntään. Me aloimme uskoa, että läheisyys on mahdollista vaikka pitäisimme ajatuksemme omana tietonamme. Ajattelimme että läheisyys on sitä, että kaksi ajatuksensa toisiltaan salaavaa ihmistä ovat fyysisesti lähellä toisiaan, toistensa kanssa.

Mutta näin ei ole. Konfliktit päättyvät ratkaisemattomaan kun ajatukset eivät kohtaa, kun motiivit, tavoitteet ja toiveet ovat salaisia. Toisella ei ole silloin mitään edellytyksiä ymmärtää toista, eikä rakentavalle ja rehelliselle neuvottelulle ole tilaa. Toinen yrittää saada toisen täyttämään sydämensä toiveet paljastamatta mitä ne ovat. Vaikka se onnistuisikin, tällainen konfliktien ratkaiseminen ei lisää yhteyttä eikä lähennä ihmisiä toisiinsa. Mutta jos konfliktin osapuolet jakavat salaisimmatkin toiveensa, he ainakin oppivat tuntemaan toisiaan, vaikka päättäisivätkin lähteä eri teille. Silti konflikti lisäsi heidän keskinäistä tuntemistaan ja yhteyttään, ja muodosti pohjan johon voidaan myöhemmin palata. Tällainen konfliktin ratkaisu ei koskaan pääty umpikujaan eikä polta siltoja takana. Mutta hylkääminen ilman todellista selitystä polttaa sillat ja lopettaa suhteet, sillä se viestii epäuskoa toisen kykyyn ymmärtää. Se ei anna toiselle mahdollisuutta, vaan tuomitsee haluamatta itse ymmärtää. Vaikka toinen haluaisikin ymmärtää, hän ei pysty, sillä hänelle ei anneta siihen mahdollisuutta.

Sisäinen sovinto

Jos emme ole sisäisessä sovinnossa itsemme kanssa, emme voi kokea olevamme sovinnossa missään, sillä sisäinen konfliktimme kulkee aina mukanamme. Tämä ei tarkoita sitä, että emme voisi olla rauhattomia, sisäisesti ristiriitaisia, levottomia, ahdistuneita tai pelokkaita. Se ei myöskään tarkoita sitä, että meidän pitäisi olla täydellisiä ihmisiä, jotakin muuta kuin olemme tai jo jossakin muualla kuin olemme. Mutta se tarkoittaa sitä, että olemme sovinnossa itsemme ja oman inhimillisyytemme kanssa. Levottomuutemme ei vähene hyökkäämällä sitä vastaan. Pienen hyljätyn lapsen kokemukset, muistot ja tunteet eivät katoa hyökkäämällä niitä vastaan. Ne eivät katoa minkäänlaisella pakottamisella, hyökkäämisellä, yrityksillä unohtaa tai yrityksillä olla kokematta niitä. Ne katoavat vain kokemisen ja uudelleen elämisen kautta, ja toisinaan vasta monen uudelleen elämisen, hyväksymisen, rakastamisen ja itkemisen kautta. Sanalla sanoen, sisäinen sovinto on oman inhimillisyytemme, oman menneisyytemme ja oman nykyhetkemme hyväksymistä. Me olemme lakanneet taistelemasta sitä vastaan, mitä me koemme sisällämme.

Jos yritämme saada ne katoamaan väkivalloin, ainoa mikä katoaa, on tuo kaunis ja herkkä kohtamme joka yrittää parantua. Jokin sisällämme parantaa pelkojaan, tuntee jotakin ja kertoo meille jotakin. Älä syytä sitä äläkä rankaise sitä siitä että se on peloissaan. Rankaiseminen ja hyökkääminen sitä vastaan eivät paranna sitä vaan rikkovat sen. Anna sille lupa olla olemassa, kokea mitä se kokee ja tuntea mitä se tuntee. Silloin saat sen omaksesi.

Vaikka me joskus huudamme ja potkimme paranemista vastaan, me olemme hyväksyneet sen, että paraneminen ottaa oman aikansa. Joskus se kulkee teitä, joita emme haluaisi sen kulkevan. Joskus me olemme mielestämme juuttuneet johonkin, kun kuvittelimme olevamme jo jossakin muualla. Mutta myöhemmin, kun juuttuminen on tehnyt tehtävänsä, me huomaamme, että näin pitikin olla. Kun olemme olleet paranemisprosessissa jonkin aikaa, me ymmärrämme, että paranemme paljon syvemmältä kuin olisimme osanneet kuvitella. Me alamme hyväksyä mutkat ja juuttumiset osana itsemme tuntemaan oppimista ja menneisyydestämme vapautumista. Me alamme ymmärtää, että tunteemme ja kokemuksemme voivat nousta hyvin kaukaa alitajuntamme sopukoista, ja että nykyhetken tapahtumat toimivat vain niiden liipaisimina. Matkasta maailmaan tulee myös matka itseemme. Tällä matkalla me löydämme tarkoituksen, rakkauden ja levon. Me löydämme hyväksymisen, kärsivällisyyden ja kiireettömyyden. Silloin me ymmärrämme, että koko elämä on matka, ja lepäämme matkan kaikkien vaiheiden rikkaudessa.

Me koemme uutta rauhaa kaiken keskellä. Ulkoiset tapahtumat ovat vain ulkoisia tapahtumia, ja muiden ihmisten sanat ja teot ovat vain heidän sanojaan ja tekojaan. Vähän aikaa sitten laitoin työhuoneeni oven viereen seuraavan lapun:


Jos sinulla on hyviä tai huonoja uutisia
Jos olet puhdas tai likainen
Onnellinen tai surullinen
ASTU SISÄÄN

Kaikki saa luvan tulla ja mennä - hyvät ja huonot uutiset, puhtaus ja likaisuus, onni ja suru. Kaikki ne kuuluvat elämään, ovat osa sitä, ja jopa osa toisiaankin. Puhtautta ei ole ilman likaa, eikä lika ole mitään. Ei myöskään puhtaus. Onko lika likaista? Vai onko työmiehen vaatteissa vain työn jälkiä? Hyvät ja huonot uutiset - mitä ne ovat? Mikä on "hyvä ja huono"? Eivät mitään. Mitä ovat onni ja suru? Ne ovat kuin tuulen leikki hiuksissa sen puhaltaessa vuorotellen sieltä ja täältä, samalla kun seisomme tuulessa selkä suorana ihaillen eteemme aukeavaa maisemaa.

Tätä on sisäinen sovinto. Se on täydellistä hyökkäämättömyyttä - tekisi jopa mieleni sanoa että se on täydellistä piittaamattomuutta. Silti se ei ole passiivisuutta. Pikemminkin se on vapautus aktiivisuuteen. Elämä tulee ja menee. Muut tulevat ja menevät. Me tulemme ja menemme. Kaikki tapahtuu yhtä aikaa, ja tässä ohikiitävässä nykyhetkessä me voimme vaikuttaa vain itseemme. Muut voivat ottaa vastaan jotakin mitä teemme tai sanomme, tai olla ottamatta vastaan. Mitä me teemme, on meidän asiamme, ja muiden teot ovat heidän asiansa. Koko maailma vain tapahtuu ja me tapahdumme vapaasti sen mukana.

Loppusanat

Ehkä sovinto on sittenkin niin paljon yksinkertaisempi asia kuin konflikti. Lopetan seuraaviin Zen-lainauksiin, joiden toivon välittävän kuvaa täydellisestä hyökkäämättömyydestä ja piittaamattomuudesta sekä elämän yksinkertaisesta kulusta:


M
ieli joka etsii muualta
tarkoitusta
on hupsuutta
juuri hupsuuden keskuksessa.

E
ikä mikään vedä vertoja vaatteiden pitämiselle yllä ja ruoan syömiselle.
Tämän ulkopuolella ei ole buddhia eikä patriarkkoja.

K
un on kylmä, me keräännymme takan ääreen loimuavan tulen eteen;
Kun on kuuma, me istumme vuoristovirran äyräällä bambulehdossa.

V
aras
jätti sen jälkeensä -
kuun ikkunassa.

R
äntää sataa;
pohjaton, loppumaton
yksinäisyys.

S
ytytät tulen,
näytän sinulle mukavaa -
ison lumipallon.

Ja lopuksi Tao, koko maailman olemus, universumin perusluonne, Jumala, tai millä nimellä haluatkin sitä kutsua:


S
aavutuksistaan se ei vaadi kunniaa.
Se rakastaa ja ravitsee kaikkia olioita,
mutta ei mahtaile niille.
Tao, tekemättä mitään,
ei jätä mitään tekemättä.