4. Puolustusmekanismit
Läheisriippuvuus ei parane itsestään. Ajan oloon se yleensä pahenee ja lisääntyvä tuska johtaa muiden addiktioiden eli riippuvuuksien syntyyn. Tämä johtuu siitä että läheisriippuvuus ja addiktiot sisältävät saman emotionaalisen puolustusmekanismin. Itse asiassa läheisriippuvuus on lähes kaikkien addiktioiden taustalla, ja niinpä se onkin käsitteenä laajentunut sisältämään miltei kaikki rajapinnan puuttumisen ja ulkoisen riippuvuuden muodot.
Puolustusmekanismit kuuluvat terveen mielen toimintaan. Terveet puolustusmekanismit suojelevat mieltä sietämättömältä tuskalta. Esimerkiksi jonkun läheisen kuollessa ne usein synnyttävät ensin emotionaalisen turtuuden, jonka avulla me pystymme säätämään oman elämämme olosuhteet uutta tilannetta vastaavaksi. Terveet puolustusmekanismit luovuttavat säilömänsä ja eristämänsä tuskan vähitellen tietoisuuteen tavalla, joka sallii meidän käsitellä sitä ja ajan oloon vapautua siitä. Kun tuska on vapautunut ja käsitelty, puolustusmekanismit lakkaavat toimimasta. Tämä prosessi vaatii aina oman aikansa, eikä sitä voida millään tavalla kiirehtiä.
Tuskan käsitteleminen edellyttää emotionaalista kypsyyttä ja henkisiä voimavaroja, joita terveellä aikuisella on yleensä riittävästi. Mutta jos tuska syntyy lapsuudessa, lapsella ei ole riittävää kypsyyttä, voimavaroja eikä tietoja ja taitoja sen käsittelemiseen. Silloin puolustusmekanismit varastoivat käsittelemättömän tuskan ja voivat piilottaa sen hyvinkin syvälle. Niiden tarkoitus on auttaa lapsen selviämisessä ja kasvamisessa aikuiseksi. Mutta piilossa oleva tuska ei ole sama kuin käsitelty ja pois pantu tuska. Se on edelleen tuskaa ja se voi tehdä elämämme sietämättömäksi tavalla jota me emme ymmärrä. Me vain koemme että tunteemme ja elämämme eivät ole itsemme hallinnassa, ja siihen liittyvän mielettömyyden, kurjuuden, häpeän ja pelon.
Joskus sisäinen paraneminen voi käynnistyä itsestään, useimmiten sellaisen vakavan kriisin jälkeen joka on saanut tietoisuutemme muotoutumaan uudella tavalla. Tämä voi kuitenkin tapahtua vain jos meille on syntynyt riittävästi emotionaalista kypsyyttä. Puolustusmekanismit voivat kuitenkin olla niin tehokkaita, että me emme edes tiedä mitä lapsuudessamme on tapahtunut. Meillä on vain jaksoja joista emme muista mitään. Mutta kun mieli "huomaa", että se on saanut riittävästi kypsyyttä, se voi alkaa nostaa muistikuvia esiin esimerkiksi unissa tai välähdyksenomaisissa takaumissa. Tämän takia jollekin selviää esimerkiksi vasta viisikymppisenä, että hän on lapsuudessaan joutunut emotionaalisen, seksuaalisen tai fyysisen väkivallan tai väärinkohtelun kohteeksi. Puolustusmekanismien ansiosta hän kuitenkin selvisi, vaikka saattoi joutua elämään elämää jota hän ei itsekään ymmärtänyt.
Sama mekanismi toimii myös toisinpäin: paraneminen ei yleensä voi alkaa ennen kuin meillä on riittävästi voimavaroja, kypsyyttä, tietoja ja taitoja. Tämä ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Riittävän turvallisessa ja terveessä ympäristössä paraneminen voi alkaa välittömästi. Käytännössä vahingollisissa perheissä kasvavien lasten tilanne on kuitenkin se, että heidän olosuhteensa eivät muutu turvallisiksi ennen kuin he ovat lähtenet pois kotoaan ja saaneet riittävästi aikaa asettua aloilleen. Me emme koskaan voi moittia itseämme siitä, että koemme eläneemme liian kauan tuskamme kanssa. Mutta meillä on kaikki syyt olla onnellisia jos paranemisemme on alkanut, sillä pelkästään se kertoo, että mielemme on omasta mielestään riittävän vahva käsittelemään kaiken sisältämänsä tuskan. Edessämme voi olla vaikeita aikoja, mutta me selviämme niistä ja vapaudumme tuskastamme.
Paraneminen ei toisaalta ole helppoa, mutta toisaalta se on kuitenkin helppoa. Me joudumme kokemaan kaiken sen tuskan joka on sisällämme. Tätä ei voi ohittaa. Jos joku väittää muuta, hän ei tiedä mistä puhuu. Mutta joka ikinen sisäisen tuskan kohtaaminen ja kokeminen antaa meille siitä vapauden. Elämämme on jatkuvaa uudistumista, sisäisen rauhan lisääntymistä ja uskomattomien näköalojen vapautumista. Siitä tulee niin huikea kokemus, että se, jonka paraneminen on alussa tai ei vielä käynnistynyt, ei pysty kuvittelemaan edessään olevaa olemassaolon riemua. Paranematon mieli ei pysty kuvittelemaan parantunutta mieltä. Paraneminen ei ole älyllinen prosessi eikä sitä voida opiskella teoreettisesti. Tietoa tarvitaan, mutta paraneminen tapahtuu vasta kun se eletään todeksi. Kukaan ei voi parantua ilman tuskaa. Mutta jokainen joka on valmis kohtaamaan tuskansa, paranee. Tämä on luonnonlaki.
Paraneminen ei ole siistiä touhua. Mutta se on äärettömän palkitsevaa. Mielemme ei pysty millään keinolla edes ajattelemaan, minkälainen vapaus ja tietoisuuden laajeneminen on seuraavan askeleen takana. Olen itse monta kertaa ihmetellyt sitä mitä sisälläni tapahtuu ja miten tietoisuuteni laajenee. Mikään tuntemani kokemus ei vedä sille vertoja. Mutta se vaatii rohkeutta. Me joudumme tunnistamaan puolustusmekanismimme, menemään niistä läpi ja kohtaamaan niiden varastoiman tuskan. Mutta mistä me tunnistamme puolustusmekanismit, jos niiden tarkoitus on pitää asiat itseltämme salassa? Onko meillä niitä? Jos itsessämme on jotakin, jota emme ymmärrä ja joka saa meidät käyttäytymään toisin kuin tahtoisimme, puolustusmekanismi on todennäköisesti työssään. Puolustusmekanismit näkyvät yleensä energeettisenä suhtautumisena, koska ne pitävät piilossa mieleen varastoitua energiaa. Halveksiminen, vähättely, syyttäminen, suuttuminen, pelko, ylimielisyys, hermostuneisuus, viisastelu ja tosiasioiden kieltäminen ovat yleensä merkkejä aktiivisesta puolustusmekanismista. Ne on usein helppo huomata toisessa mutta ei itsessä. Niiden katseleminen ja hyväksyminen toisissa auttaa meitä näkemään ja hyväksymään ne itsessämme. Puolustusmekanismeja vastaan ei tule hyökätä, vaan rakastaa niitä osana selviytymistämme. Vasta turvallisissa olosuhteissa ne voivat avautua. Paraneminen ei ole itsemme piiskaamista eteenpäin, vaan itsellemme antautumista. Siihen kuuluu turvallinen, rakastava ja hyväksyvä asenne kaikkea sitä kohtaan mikä mielessämme liikkuu.
Puolustusmekanismit ilmentävät joko sitä, että mieli nousee todellisuuden yläpuolelle eikä ota sitä vastaan, tai että mieli pelkää todellisuutta. Todella harvassa on sellainen ihminen, jolla ei olisi puolustusmekanismeja. Yhteiskuntamme on opettanut meille uskomuksen, että ajatuksemme voivat määrätä todellisuutta. Me kuvittelemme, että jos emme usko johonkin, sitä ei ole. Kuinka usein me sanommekaan "minä en usko sitä", kun itse asiassa tarkoitamme "en halua ajatella sellaista mahdollisuutta". Jokainen puolustusmekanismi estää kuulumisen. Se on paikallaan silloin, kun olosuhteet ovat uhkaavat, mutta länsimaissa aikuista ihmistä todella uhkaavia olosuhteita on hyvin vähän. Mutta olosuhteet voivat olla hyvin uhkaavia piilossa olevalle sisäiselle lapsellemme. Niin kauan kuin hän ei koe oloaan turvalliseksi, käsittelemättömiin asioihin liittyvät puolustusmekanismit pitävät hänet piilossa, vaikeuttaen sen aikuisen elämää joka me nyt olemme.
Pia Mellody, Andrea Miller ja Keith Miller jakavat puolustusmekanismit kahteen ryhmään. Ensimmäiseen kuuluvat mekanismit, joiden tarkoitus on suojata traumaattiselta kokemukselta silloin kun se tapahtuu. Toiseen ryhmään kuuluvat mekanismit estävät meitä näkemästä ja myöntämästä asioita jotka kokisimme oman egomme kannalta liian uhkaaviksi nykyhetkessä, tai jotka saattaisivat uhata addiktiomme jatkumista. Addiktio on ollut pakopaikkamme tuskasta jota emme ole pystyneet käsittelemään, ja sen loppuminen jättäisi meidät ilman keinoa elää pahan olon kanssa.
Traumaattiselta kokemukselta suojaavat puolustusmekanismit
Nämä mekanismit auttavat meitä selviämään tuskallisista olosuhteista toimimalla puskureina. Mutta traumaattisen kokemuksen tullessa lapsuudessa, sen ollessa ylivoimainen tai sen kestäessä pitkään, ne eivät pystykään vapauttamaan varastoimaansa tuskaa, vaan se jää mieleemme. Nämä mekanismit ovat vakavuusjärjestyksessä tukahduttaminen (supressio), tukahtuminen (repressio) ja dissosiaatio. Ne pitävät traumaattisen kokemuksen alitajunnassa, tietoisen mielen ulottumattomissa. Nämä mekanismit voivat toimia myös nykyhetkessä, joten käsittelen niitä hieman myös tästä näkökulmasta.
Nämä mekanismit piilottavat kärsimämme tuskan alitajuntaan, jolloin se ilmenee usein mielen energeettisyytenä tai passiivisuutena. Mieli pyrkii luonnostaan tuskaa kohti, sillä sen tarkoitus on käsitellä sitä ja poistaa se, jotta voisimme elää elämisen arvoista elämää. Mielemme kyllä tietää, mitä elämisen arvoinen elämä on. Juuri siksi se pyrkii eroon tuskastaan. Me emme voi muuttaa mielemme olemusta, mutta me voimme tahdollamme taistella sitä vastaan, kunnes väsymme. Jos mielemme ei osaa käsitellä sisällään olevaa tuskaa, tai jos me kiellämme sen siltä siksi että pelkäämme tunteidemme kokemista, se vain pyörii tuskan pinnalla, pystymättä astumaan sisään. Jos me jatkuvasti väännämme mieltämme pois siitä, mihin se pyrkii, mielemme on täynnä ristiriitaista energiaa. Me joudumme koko ajan keksimään uusia tapoja pitää mielemme poissa tuskastaan, tai me muutumme addikteiksi, jolloin me olemme löytäneet yhden tavan antaa mielellemme muuta koettavaa. Kun tätä kestää riittävän kauan, mieli saattaa väsyä ja muuttua passiiviseksi. Elämänhalu ja -usko katoavat.
Tukahduttaminen merkitsee järkyttävän kokemuksen tietoista unohtamista. Lapsi voi ajatella "se, että isä löi äidin kasvot verille, oli niin kauheaa, että minun on paras unohtaa se". Jos lapsella ei ole ketään, joka eläisi hänen kanssaan traumaattisen kokemuksen läpi, hän käyttää niitä keinoja, joita hänellä on. Vahingollisessa perheessä kasvaneella lapsella ei ole juuri terveitä keinoja, sillä ne eivät synny itsestään, eikä kukaan ole opettanut niitä hänelle. Niinpä hän torjuu tuskalliset kokemukset mielestään. Torjumisprosessi kestää jonkun aikaa, minä aikana asia pyrkii takaisin tietoisuuteen, mutta kun sitä torjutaan riittävän kauan, se painuu lopulta kokonaan alitajuntaan eikä nouse enää takaisin. Me emme enää pysty muistamaan mitä olemme kokeneet.
Tukahduttaminen ilmenee myös nykyhetkessä haluttomuutena ajatella jotakin asioita. Se on aktiivista ikävien asioiden mielestä pois työntämistä. Me olemme vielä tukahduttamisprosessin alkuvaiheessa ja olemme tietoisia niistä asioista joita pyrimme välttämään. Tukahduttamisen jatkuessa asiat voivat lopulta painua kokonaan alitajuntaan, emmekä me enää tiedä mitä olemme tukahduttaneet. Aikuisena tapahtuvan tukahduttamisen taustalla on usein muita tuskallisia puolustusmekanismien suojaamia asioita, jotka liittävät nykyhetken tilanteeseen niin ikäviä tunteita että me haluamme tukahduttaa sen.
Konfliktit (ihmisten ja todellisuuden kanssa) sisältävät kolme tasoa, joita käsittelen myöhemmissä luvuissa. Vain ensimmäinen taso on nykyhetken ristiriita. Syvemmät, puolustusmekanismien hallitsemat tasot ohjaavat usein käyttäytymistämme konflikteissa, ja ne saavat aikaan sen, että emme toimi rakastavasti tai edes järjellisesti, vaan hyökkäysenergia pitää meitä otteessaan. Tällöin, vaikka käyttäisimme kaiken energiamme nykyhetken tilanteen ratkaisemiseen, emme pääse mielenrauhaan, koska rauhattomuuden syy ei ole nykyhetken ristiriidassa. Irti päästäminen tarkoittaa silloin nykyhetken konfliktista etääntymistä ja sen jättämistä rauhaan tavalla, jonka sallii meidän hyväksyä omat tunteemme, alkaa ymmärtää itseämme, ja kuunnella oman mielemme puhetta. Nykyhetken ristiriitaan keskittyminen, erityisesti muihin ihmisiin keskittyminen, on usein pakomekanismi, jolla me yritämme tukahduttaa sisältämme nousevat tuskalliset tunteet. Sisäinen tuskamme on vielä tuskallisempi kuin itse konflikti, ja siksi konfliktiin keskittyminen on turvallisempaa, mutta se johtaa vain ahdistuksen lisääntymiseen. Me pakenemme sisällämme olevaa tuskaa "jonkun toisen syytä olevaan tuskaan", koska sisäisen tuskan kanssa me olemme yksin, emmekä ole pystyneet kohtaamaan sitä tähänkään mennessä.
Tukahtuminen merkitsee järkyttävän kokemuksen spontaania unohtamista. Lapsen tunteet siitä "että isä löi äidin kasvot verille", ovat niin kauheita että ne painavat ajatuksen automaattisesti pois tietoisuudesta. Ajatus roikkuu vähän aikaa tietoisuuden rajamailla, mutta katoaa sitten alitajuntaan. Tietoisuus unohtaa, mutta alitajunta ja tunteet eivät. Kuten tukahduttamisessa, mieleen jää alue jota se karttaa siihen varastoituneiden voimakkaiden tuskan tunteiden takia. Jos joku kokemus nykyhetkessä kulkee tarpeeksi läheltä kokemukseen liittyviä ratoja, tuskalliset tunteet aktivoituvat, mutta muistikuvat eivät välttämättä aktivoidu. Tähän aktivoitumiseen riittää usein esimerkiksi sopiva tuoksu, ääni, veren näkeminen - mikä hyvänsä "pieni" asia voi liipaista vahvan ahdistuksen. Me emme enää ymmärrä reaktioitamme.
Dissosiaatio on varattu kaikkein tuskallisimpiin tilanteisiin. Toisin kuin tukahtumisessa ja tukahduttamisessa, tietoisuus ei ole enää läsnä, vaan se pakenee jonnekin muualle. Mieli on etääntynyt tai poistunut tilanteesta. Ihminen ei havainnoi selkeästi tai ei ollenkaan sitä mitä tapahtuu eikä siis välttämättä tiedä mitä tapahtui, sillä tietoisuus ei ollut läsnä. Dissosiaatiota on kolmen asteista, jotka ovat vakavuusjärjestyksessä seuraavat:
- Tietoisuus siirtyy sivusuunnassa ja mieli katsoo tilannetta vierestä ikään kuin toisena ihmisenä. Ihmisyys säilyy.
- Tietoisuus siirtyy pystysuunnassa ja mieli katsoo tilannetta ylhäältä käsin - ei enää ihmisenä koska ihmiset eivät leiju. Ihmisyys ei säily, mutta jokin on läsnä.
- Mieli pakenee sisäänsä tai kokonaan ulos tilanteesta. Mielen sisälle voi esimerkiksi syttyä vihreä valo, ja mieli näkee vain tämän valon. Mitään muuta ei ole, eikä kukaan ole tilanteessa läsnä.
Ensimmäisen ja toisen asteen dissosiaatio voi jäädä unenomaiseksi tapahtumaksi, hämäräksi ja kummalliseksi muistikuvaksi, johon ei oikein saa yhteyttä. Se ikään kuin varjo joka pakenee heti kun sitä vähänkin valaisee. Kolmannen asteen dissosiaation jälkeen ihminen ei tiedä mitä tapahtui. Hänen tietoisuutensa ei käsitellyt silmien, korvien ja tuntoaistin välittämiä havaintoja. Mielen yhteys ulkomaailmaan, havaintoihin ja aisteihin katkesi. Ruumis kuitenkin muistaa, ja luultavasti myös tunteet. Terveellä aikuisella dissosiaatio on harvinainen puolustusmekanismi, sillä se toimii vain äärimmäisen uhkaavissa tilanteissa. Mutta lapsena haavoitettu aikuinen voi kokea spontaania dissosiaatiota melkein missä tahansa tilanteessa joka muistuttaa lapsuuden traumasta. Hän saattaa esimerkiksi alkaa etääntyä tilanteesta niin, että hän näkee muut ihmiset ikään kuin väärinpäin olevien kiikareiden läpi. Tai sivupersoona voi astua esiin, jolloin hän ei jälkeenpäin muista tilanteesta mitään. Tällainen olotila voi kestää muutamia minuutteja tai jopa useita vuorokausia. Kun dissosiaatio on ohi, pätkä elämästämme on poissa. Me luulemme heräävämme tiistaihin, mutta onkin torstai. Kaksi päivää puuttuu elämästämme, ja kun alamme kysellä niistä, olemme kuitenkin eläneet ne.
Mieli varastoi traumaattiset kokemukset eri tavalla kuin normaalit kokemukset. Tavallisesti mieli pyrkii sijoittamaan toisiinsa liittyvät asian niihin yhteyksiin joihin ne kuuluvat. Mieli pyrkii luomaan kokonaisuuksia ja selittämään maailmaa. Mutta kun kokemukset ovat riittävän tuskallisia, varastoimista ohjaava osa alkaa koordinoimisen sijasta hajottaa kokemusta osiin, jolloin se pilkkoo sitä "vaarattoman" kokoisiin, toisiinsa liittymättömiin paloihin. Muistot eivät ole enää ehjiä, ja niiden palat voivat laueta kummallisissa yhteyksissä. Dissosiaatio voi toisinaan alkaa spontaanisti purkautua esimerkiksi välähdysten ja takaumien kautta, jolloin yksi satunnainen muiston kappale nousee hetkeksi tietoisuuteen. Parantuaksemme meidän ei ole tarpeen tietää kaikkea mitä meille on tapahtunut, vaan me voimme vapautua tuskastamme vaikka salaisuuksia jäisikin. Meidän ei tarvitse kirjoittaa lapsuudestamme elämäkertaa, vaan konstruoida kertomuksen juoni.
Olen kokenut kaikkia dissosiaation asteita. Tätä kirjoittaessani olen juuri päässyt ensimmäistä kertaa itkemään seuraavaa "muistikuvaa": Ollessani noin kahdentoista ikäinen, äiti uhkasi viedä minut poikakotiin, koska olin tehnyt jotakin väärää - todennäköisesti varastanut hänen rahojaan. Oli pimeä talvi-ilta ja äiti pakotti minut mukaansa kahden kilometrin päässä olevalle poliisiasemalle, jossa hänen piti jättää minut poliisien huomaan, jotta he veisivät minut poikakotiin. Kuitenkin viisikymmentä metriä ennen poliisitalon ovea hän sanoi, että jos halaan häntä ja pyydän anteeksi, hän ei vie minua poikakotiin. Mielessäni on etäinen kuva, jossa katselen yläviistosta omaa kävelyäni äidin vierellä kohti poliisitaloa. Mielikuva halaamisesta on vierestä, ja se tuntuu siltä kuin se olisi katsottu koiran silmin. Paluumatkasta minulla ei ole mitään muistoja.
Tämä muisto matkasta poliisiasemalle on käynyt mielessäni melko harvoin. Saattoi kulua vuosia ennen kuin se ilmaantui hetkeksi uudelleen. Välillä yritin miettiä sitä, mutta se tuntui etäiseltä ja oudolta, enkä päässyt "pureutumaan" siihen. Tätä kirjoittaessani olen muutamana viime päivänä kokenut paranemisen aikana jo niin tutuksi tulleiden ahdistavien, lukkiuttavien ja levottomien tunteiden nousevan esiin. Tämä nousuvaihe on aina kaikkein ikävin. Joku on sanonut paranemisesta, että se on huutaen ja potkien tehtävää matkaa paratiisiin. Hetken vastaan potkimisen jälkeen myönnyin levottomien tunteideni edessä ja aloin kuunnella niitä. Tässä vaiheessa yleensä alan jo kokea orastavaa iloa, sillä olen oppinut, että tuo myöntyminen on taitekohta, jossa tuskan poistuminen alkaa. Hetken tuskailemisen jälkeen yleensä sanon itselleni, että saan olla juuri siinä vaiheessa kuin olen, ja että saan parantua ihan omaa vauhtiani ja surra omia surujani niin kauan kuin se on tarpeen. Nytkin tämä auttoi minua lopettamaan itseni piiskaamisen, jolloin suru pääsi esiin. Surun mukana tuli paljon suuria kyyneleitä ja tämä muisto pääsi lepoon. Sydämeni on nyt rauhallinen ja olen onnellinen.
Kokemukseni kolmannen asteen dissosiaatiosta ja paranemisesta on runossa Dissosiaatio. En vieläkään tiedä mitä silloin tapahtui, mutta sen sisältämä tuska on nyt poissa. Minulla kuitenkin hieman ihmettelevä olo siksi, että mielessäni on jotakin joka on minulle itsellenikin salaisuus - vai onko se edes mielessäni?. Uteliaisuus houkuttelee joskus pohtimaan sitä, mutta ehkä sittenkin on parempi että en tiedä mitä tapahtui. En voi muuta kuin olla nöyrän hiljainen historiani edessä.
Kaksi kuvaa
Tämän kappaleen teksti perustuu kirjan a Course in Miracles kappaleeseen Two Pictures. En ole pyrkinyt suomentamaan sitä, vaan oikeastaan kirjoittamaan sen toisella tavalla, vapaasti tämän kappaleen aiheeseen mukaillen.
"On tärkeää huomata että puolustusmekanismit edustavat sitä mitä ne puolustavat. Syy niiden tehokkuuteen on siinä, että ne tekevät samaa kuin mitä ne puolustavat. Se mitä ne suojelevat, on laitettu turvaan niiden sisään, ja toimiessaan ne tuovat sen lahjana sinulle. Jokainen puolustusmekanismi toimii antamalla lahjoja, ja lahja on aina kullattuun kehykseen asetettu kuva siitä mitä kyseinen mekanismi suojelee. Kehys on aina yksityiskohtaisesti ja upeasti tehty, täynnä kaiverruksia ja jalokiviä. Sen tarkoitus on olla näyttävä itsessään ja saada mielenkiinto pois sen sisältämästä kuvasta. Mutta et voi saada kehystä ilman kuvaa. Puolustusmekanismit yrittävät saada sinut uskomaan että voit...
Katso kuvaa. Älä anna kehyksen viedä mielenkiintoasi muualle. Et voi saada kehystä ilman kuvaa. Pidät kehystä parempana kuin kuvaa, koska kehyksessä et näe konfliktia. Kuitenkin kehys on vain konfliktin käärö. Kehys ei ole lahja vaan sen tarkoitus on kätkeä itse lahja - kuva - niin että et huomaisi sitä. Kuitenkin tässä kimaltelevassa lahjassa on kuolema. Älä anna katseesi viipyä kehyksen hypnoottisessa kimaltelussa. Katso kuvaa ja hoksaa, että sinulle tarjotaan kuolemaa...
Oikeat ajatuksesi ja tunteesi ovat myöskin kuva. Tämä kuva on hyvin kevyesti ja yksinkertaisesti kehystetty, jotta kehys ei veisi mielenkiintoasi pois kuvasta. Kun katsot sitä, huomaat että luulit sitä kuvaksi vain siksi että se näytti olevan kehystetty. Kun katsot sitä, huomaat, että se ei olekaan kuva, vaan todellisuus. Se mitä se esittää, onkin siinä...
Sinulle tarjotaan kahta lahjaa. Katso kuvia. Molempia. Ensimmäinen on pieni ja vaikea nähdä raskaan ja suhteettoman suuren kehyksensä heittämien tummien varjojen keskeltä. Toinen on kevyesti kehystetty, ripustettu valoon, ja kaunis katsoa. Sinä, joka olet niin kovasti yrittänyt saada parempaa kuvaa sopimaan väärään kehykseen, hyväksy tämä ja ole iloinen: kuvat on kehystetty juuri sen mukaan mitä ne edustavat. Ensimmäinen on kehystetty piiloon. Toinen on kehystetty täydelliseen selkeyteen...
Kun katsot vain kuvia ja vertaat niitä, huomaat ne siksi mitä ne ovat. Kun raskas kehys ei enää suojele ensimmäistä kuvaa, huomaat että sillä ei ole mitään merkitystä. Nyt, todellisessa vertailussa, tumma kuva ei ole enää pelottava, vaan ymmärrät vihdoin, että se on vain kuva. Ja tunnistat sen siksi mikä se on; kuva jostakin minkä luulit olevan totta, eikä mitään muuta. Sillä tämän kuvan takana ei ole mitään. Toinen kuva ei olekaan enää kuvitellun ajatusmaailman kuva, vaan Sinun Omat Ajatuksesi. Se mitä se esittää, onkin siinä. Siinä on koko sinun todellisuutesi ja suhteesi maailmaan. Tässä kuvassa on vain paraneminen, täydellisenä ja loppuun asti vietynä."
Todellisuuden kohtaamiselta suojelevat puolustusmekanismit
Kaikkien puolustusmekanismien tarkoitus on pysäyttää energian virtaus. Lapsena ne suojelevat arkaa, heikkoa ja vielä kehittymässä olevaa ihmistä tuskallisilta olosuhteilta ja vanhempien tietämättömyydeltä ja heidän haavoiltaan. Silti ne eivät kykene poistamaan niitä vahinkoja joita olosuhteet synnyttivät. Niiden tuska on vielä sisällämme, ja se on pienen lapsen tuskaa. Se ei ole samanlaista kuin aikuisen tuska, eikä sitä voi kohdata samalla tavalla. Me voimme kohdata oman tuskamme, mutta se on haavoitetun ja turvattoman pienen sisäisen lapsemme tuskaa. Hänen on saatava itkeä se meidän kanssamme, ja hänen on saatava kokea, että me olemme hänelle turvallinen syli. Aikuisina me katsomme usein itseämme vain aikuisina ja tuskaamme ikään kuin vain nykyhetken tuskana. Tällä tavoin me emme kykene kohtaamaan omaa heikkoa sisäistä lastamme, vaan mieluummin kävelemme hänen ylitseen "aikuismaisin" keinoin - niillä keinoilla jotka olemme vanhemmiltamme oppineet.
Mitä rikkinäisempi sisäinen lapsemme on, sitä enemmän hänellä on valtaa meidän tunteisiimme, vaikka yrittäisimme kieltää sen. Oikeastaan kaikki nykyhetken näkemistä ja oman todellisuutemme näkemistä estävät puolustusmekanismit pyrkivät pitämään meidät poissa sisäisen lapsemme luota, ja poissa suremattomien surujemme, tuskiemme ja pelkojemme luota. Puolustusmekanismit ovat pysäyttäneet energian virtauksen ja varastoineet paljon tukahdutettua kipua sisällemme. Sen päästäminen liikkeelle voi olla jotakin jota emme uskalla tai osaa tehdä. Me yritämme lääkitä sisäisen lapsemme tuskaa nykyhetkessä, ja etsimme ongelmiimme sellaisia ratkaisuja jotka antaisivat meille sisäisen levon ja rauhan. Näin tehdessämme me sekoitamme menneisyyden ja nykyhetken. Me emme ole vapaita ratkaisemaan aikuisuutemme ongelmia aikuisina, vaan sisäisen lapsemme tuska kietoutuu kaikkiin ongelmatilanteisiimme. Vain erottamalla nämä kaksi toisistaan me löydämme vapauden hoitaa sisäistä lastamme hänen ehdoillaan ja ratkaista aikuisuutemme ongelmia aikuisemme ehdoilla. Niiden ei tule olla sotkeutuneita toisiinsa, ja vain erottamalla ne toisistaan pääsemme vapaasti eteenpäin molemmissa.
Niin kauan kuin sisäisen lapsemme tunteet ja oma elämäntilanteemme ovat sotkeutuneet, puolustusmekanismit ovat vahvoilla. Mutta kun alamme hyväksyä sisäisen lapsemme paranemisen aivan omana asianaan ja nykyhetken elämämme tilanteet ja ongelmat omana asianaan, me alamme uskaltaa katsoa puolustusmekanismejamme. Eikä meidän tule hyökätä niitä vastaan, vaan ymmärtää niitä. Me saamme rauhassa hyväksyä ne, ymmärtäen että emme kykene panemaan niitä pois tahtomme voimalla. Ne poistuvat itsestään rakastamisen, hyväksymisen ja niiden takana olevan tuskan pois suremisen kautta. Puolustusmekanismit ovat mielemme aikaansaamia, jotta me olisimme selvinneet ja selviäisimme. Olisi vaarallista repiä ne pois hetkessä. Mutta on turvallista hyväksyä ne ja katsoa itseämme ja niitä rakastavasti.
Nykyhetken kohtaamiselta suojelevat puolustusmekanismit ovat Pia Mellodyn mukaan vakavuusjärjestyksessä vähättely, kieltäminen ja harhaluulo. Lisäisin tähän vielä todellisuutta vastaan hyökkäämisen ja itsemme piiskaamisen, jotka eivät ehkä niinkään ole omia puolustusmekanismejaan kuin edellisten ilmenemismuotoja. Vähättely saattaa kuulostaa hyvin vaatimattomalta puolustusmekanismilta, mutta sitä se ei ole. Se ei ole samankaltaista kuin aikuisen tietoinen vähättely jostakin asiasta, vaan se on tiedostamatonta oman elämäntilanteemme ja omien tekojemme ja niiden seurausten aliarviointia. Me emme kykene näkemään asioiden vakavuutta tai syy-seuraussuhteita. Me luulemme että todellisuus on jotakin muuta kuin se on. Nämä mekanismit ovat toimineet myös lapsuudessamme, joten käsittelen niitä hieman myös tästä näkökulmasta.
Vähättely on omien tunteidemme ja tekojemme näkemistä vähäisempinä kuin ne ovat. Me emme pysty tunnustamaan niitä sellaisiksi kuin ne todella ovat, ja niiden vaikutuksia sellaisiksi kuin ne ovat. Me olemme mielestämme parempia kuin todella olemme, ja elämämme on mielestämme omassa hallussamme paremmin kuin muut väittävät. Jos joku sanoo meille pelänneensä meidän vihaamme, me sanomme että olimme vain hieman ärtyneitä. Jos joku syyttää meitä juopottelusta, me sanomme ottaneemme vain pari kaljaa, ja olimme vain pienessä sievässä. Jos joku sanoo meidän olleen tunnin myöhässä, me sanomme myöhästyneemme vain hieman, ja ettei se ollut meidän syytämme. Mutta jos joku toinen on myöhässä, me nostamme metelin. Me pystymme kyllä näkemään samat asiat muiden elämässä, mutta olemme sokeita omallemme.
Vähättely on todellisuuden kaunistelua. Se on valheessa elämistä. Jokin meissä on niin arkaa, että me emme pysty ottamaan muiden ihmisten sanomisia vastaan sellaisenaan, emmekä pysty myöntämään todellisuutta juuri siksi mitä se on. Me emme edes näe sitä. Niskakarvamme nousevat pystyyn ja ärtymys nostaa päätään jos joku uskaltaa näyttää meille kuvan itsestämme itsemme ulkopuolelta. Vähättely osoittaa myös, että me emme pysty kuuntelemaan muita. Me emme pysty olemaan heidän kanssaan emotionaalisesti tasa-arvoisia, ja he kokevat että me emme piittaa heistä. Näinhän asia onkin. Missä on tuskaa, siinä on itsekkyyttä jonka tarkoitus on suojella enemmältä tuskalta. On helpompi jyrätä joku toinen ja antaa hänen kokea jyrätyksi tulemisen tuska, kuin kohdata oma tuskamme. Vähättely on niin automaattinen reaktio, että me voimme alkaa nähdä sitä vasta kun pysähdymme kuuntelemaan mitä muut sanovat. Usein tähän riittää aavistuksenomainen välähdys "olisiko asia sittenkin niin". Meidän ei tarvitse muuta kuin tunnistaa se, että vähättelimme - ja sitten hyväksyä se. Tämä on ensimmäinen askel tiellä jolla tulemme uteliaaksi itsemme suhteen. Aikaa myöten vähättelijä voi oppia uuden moton: "Jos muut sanovat minusta jotakin, heillä saattaa olla tärkeää sanottavaa, jonka kautta voin nähdä itseni rehellisemmin".
Läheisriippuvina me vähättelemme omaa tuskaamme ja omia tarpeitamme. Tämä johtuu siitä, että identiteettimme on kiinnittynyt niihin ihmisiin, jotka tuottavat meille tuskaa. Meidän on pysyttävä heidän lähellään ja voitettava heidän arvostuksensa, sillä ilman heidän "rakkauttaan" elämämme kuolisi. Joskus me saatamme suostua näkemään oman tuskamme vasta kun ruumiimme kertoo sen meille psykosomaattisena oireiluna. Ruumiimme on toisinaan viisaampi kuin mielemme. Sen kuuntelemisen kautta me voimme tunnistaa omia reaktioitamme. Mikä on tämä jännitys, jäykkyys, hikoileminen, punastuminen tai ruokahaluttomuus? Voisivatko perhoset vatsassa tai puristus rintakehässä kertoa, että teemme itsellemme väkivaltaa tai annamme muiden tehdä itsellemme väkivaltaa?
Vähättelyn taustalla on ajatus siitä, että elämämme on itsemme hallussa paremmin kuin mitä se on. Sen myöntäminen, että elämämme ei ole itsemme hallussa, toisi mukanaan tuskallisia johtopäätöksiä. Mutta näinhän tilanteemme lopulta on. Edes vähättelymme ei ole itsemme hallinnassa, vaan se on automaattinen puolustusmekanismi johon emme voi suoraan vaikuttaa. Mutta me voimme oppia hyväksymään sen ja tunnistamaan sen. Me voimme pyytää ystäviämme huomauttamaan meille turvallisesti ja rakkaudellisesti aina kun vähättelemme - vain huomauttamaan. Vähättelyn takana on suuri tuska, ja tuo tuska on harvoin sen aikaansaama mitä me vähättelimme. Mutta vähättely lisää koko ajan ympärillämme olevien ihmisten tuskaa ja eristää meitä heistä ja todellisuudesta.
Lapsuudessa vähättely on saattanut saada esimerkiksi seuraavan muodon: "Se että isä löi äidin kasvot verille, ei oikeastaan ollut niin paha kuin miltä se näytti. Aikuiset voivat tehdä keskenään mitä haluavat." Tai olemme voineet ajatella, että isällä on niin raskas työ, ettei se haittaa ettei hän ehdi leikkimään kanssamme. Lapsen vähättely on todellisuuden näkemistä turvallisempana ja rakastavampana kuin se on. Tämä on myös aikuisen vähättelyn taustalla. Me emme koe todellisuutta niin rakastavana, että uskaltaisimme itkeä pois omat muurimme. Siksi vähättelyäkään vastaan ei tule hyökätä, vaan hyväksyä se, ja rakastaa sitä heikkoa sisäistä lasta jota vähättely suojaa. Kun hän saa itkeä pois oman turvattomuutensa ja astua rakastavaan maailmaan, vähättelyä ei enää tarvita.
Kieltäminen on tuskallisten asioiden täydellistä myöntämättömyyttä. Jos joku sanoo meidän olleen vihaisia, me emme olleet vihaisia. Jos joku sanoo meidän olleen kännissä kuin käki, me emme olleet humalassa. Jos joku sanoo meidän valehdelleen, hän oli ymmärtänyt väärin. Jos joku syyttää meitä lyömisestä, me emme edes koskeneet häneen. Jos joku sanoo että elämämme on sekaisin, se on meidän täydellisessä hallinnassamme - ainakin ensi viikosta alkaen. Mutta jälleen näemme muiden ihmisten ongelmat. Me saatamme reagoida voimakkaasti niihin, eikä meistä ole heidän auttajikseen, sillä emme ole turvallisia ihmisiä. Me emme pysty rakastamaan heitä niissä asioissa joita vihaamme itsessämme tai joita jopa kieltäydymme näkemästä itsessämme. Yleisenä ohjeena voisi sanoa, että jos joku ärsyttää sinua toisessa ihmisessä, et ole oikea ihminen auttamaan häntä siinä, vaan sinun pitäisi auttaa ensin itseäsi.
Kieltämisen takana on niin kipeä asia, että se on heti torjuttava. Sitä ei voi eikä saa edes ajatella. Addikti kieltää lähes kaiken omaan addiktioonsa liittyvän, sillä addiktio on keino hetkeksi paeta sietämätöntä tuskaa jota emme ole pystyneet käsittelemään. Kuinka me voisimme muuta kuin kieltää sen? Me emme edes tunnista kieltämistämme, mutta me voimme tunnistaa oman pahan olomme. Me voimme alkaa kuunnella muita, josko he sittenkin olisivat oikeassa. Mutta tämä vaatii jälleen oman kieltämisemme hyväksymisen ja itsemme rakastamisen. Me emme kiellä huviksemme. Me emme kiellä edes välttääksemme pientä kipua. Me kiellämme pitääksemme kauhun poissa. Entä jos elämämme onkin hajalla? Entä jos minusta ei ole mihinkään? Elämämme voi olla hajalla, mutta se, ettei meistä olisi mihinkään, on valhetta. Silti elämämme ei tule ehjäksi ellemme kulje tuon kauhun läpi. Sen me voimme tehdä vain kun koemme olevamme turvassa ja rakastettuja, ja kun saamme turvallisesti hajota jonkun ihmisen ja/tai Jumalan ollessa lähellä ja rakastaessa meitä.
Kieltäjä yhdistää vähättelijää vahvemmin nykyhetken olosuhteet ja sisäisen pahan olon. Hänelle nykyhetken olosuhteet ovat yhtä kuin pahan olon syy - ja siksi ne on kiellettävä jotta pahaa oloa ei olisi. Asia on kuitenkin juuri toisin päin. Nykyhetken olo on kauan sitten syntyneen pahan olon aikaansaama. Kieltäjä voi alkaa löytää lepoa vasta kun hän alkaa erottaa näitä kahta. Vasta kun hän päästää irti ja pysähtyy, hän voi löytää turvallisen paikan ja olotilan. Silloin hän voi alkaa kuunnella muita ja antaa arvoa heidän sanoilleen. Muut voivat kokea tulevansa kuulluksi, ja yleensä he ovat valtavan ilahtuneita siitä. He saavat ihmisarvonsa takaisin, ja he kyllä ymmärtävät sen valtavan muutoksen joka meissä on tapahtunut, kun me annamme edes sen mahdollisuuden, että heidän havaintonsa ovat voineet olla oikeita.
Lapsuudessa kieltäminen voi saada esimerkiksi muodon: "Isä ei oikeasti lyönyt äitiä. Äiti varmasti satutti itsensä oveen ja isä hoiti hänen kasvojaan." Tai me voimme ajatella, että isä kyllä tykkää minusta vaikka se lyö. Kun äiti lukitsi minut yöksi ulos, ajattelin usein muutaman päivän päästä, että on hyvä että äiti kasvattaa minua, ja että hänellä on hyvä tarkoitus.
Harhaluulo eroaa edellisistä siinä, että me ajattelemme elämämme olevan kunnossa ja juuri niin kuin pitää. Se eroaa vähättelystä ja kieltämisestä siinä, että edes lyhyttä selvänäköisyyden hetkeä ei ole, sillä emme näe mitään vikaa elämässämme. Jos joku kehtaa kritisoida meitä, hänen tulisi muuttua eikä meidän. Vaikka me näemme tosiseikat, tulkitsemme ne automaattisesti värillisten lasien läpi. Ratkaisumallimme voi olla esimerkiksi entistä kovempi yrittäminen, ja jos joku on väsähtänyt, me vain kehotamme häntä painamaan eteenpäin entistä kovemmin, sillä muutoin hän mielestämme menehtyy paikalleen. Tai me voimme pitää perjantaipulloa itsestään selvänä ja asiaan kuuluvana, koska me haluamme rentoutua viikonlopun aikana.
Yleinen harhaluulon ilmentymä on maaginen ajattelu. Jotta voisimme välttää ikävien asioiden kohtaamista ja vastuun ottamista niistä, me keksimme sellaisia syy-seuraussuhteita jotka eivät todellisuudessa toimi. Me saatamme ajatella että jos vain saan huoneet ja kaapit järjestykseen, elämä tulee kuntoon. Tai me voimme kuvitella että jos me saamme jonkun sanomaan meille jotakin, elämämme avautuu. Me pakenemme sitä todellista tekoa, itsemme kohtaamista ja vastuun ottamista itsestämme joka tuntuu meistä liian suurelta ja ahdistavalta. Teemme mieluummin jotakin muuta, jonka uskomme saavan maagisen ilmenemismuodon toisaalla.
Saatamme uskoa että on normaalia pelätä jatkuvasti, ja jos muut ihmiset kertovat, että he eivät pelkää, me ajattelemme heidän valehtelevan. Jos joku puhuu meille suorasta, rehellisestä ja avoimesta kommunikaatiosta ja emotionaalisesta läheisyydestä, ajattelemme että se ei ole totta. Ei niin voi mielestämme elää. Harhaluulomme roiskuu yli ja yritämme käännyttää muita, jotka "eivät ymmärrä omaa parastaan". Me voimme alkaa tunnistaa harhaluulojamme alkamalla kuunnella sitä mitä me "opetamme" muille elämästä. Mitä me sanoimme? Voisiko olla toinen, kenties aivan vastakkainen elämäntapa? Mihin se voisi johtaa? Olenko kenties joskus lukenut sellaisesta, mutta ohittanut sen vain tuhahtaen?
Lapsuuden tapahtumiin liittyvä harhaluulo ilmenee usein siten, että ajattelemme lapsuutemme olleen terve, hyvä ja turvallinen. Uskomme omien vanhempiemme hyvyyteen ja lapsuutemme onnelaan on suurempi kuin ne tosiasiat jotka tapahtuivat meille.
Hyökkäysenergian käyttäminen joko hyökkääjän tai hyökätyn asemassa on yleensä merkki puolustusmekanismista. Me voimme käyttää sitä joko ulkopuolellamme olevaa todellisuutta vastaan tai itseämme vastaan. Pienetkin asiat, eleet ja sanat voivat tuntua niin uhkaavilta, että me hyökkäämme tai koemme että joku toinen hyökkää meidän kimppuumme. Me olemme joko taistelijoita tai uhreja. Nämä reaktiot ovat ilmentymää sisällämme olevasta paineistetusta energiasta. Tunteemme eivät ole levossa emmekä me voi antaa todellisuuden tai itsemme olla levossa. Tässäkin tilanteessa energia on kuitenkin paineistettu jo ennen tilanteen tapahtumista. Rauhallinenkin todellisuus voi liipaista meissä rauhattoman hyökkäysreaktion, koska me luulemme nykyhetken todellisuuden olevan rauhattomuutemme syy, ja hyökkäämme sen kimppuun jotta se poistuisi.
Me emme voi muuta niin kauan kuin sisäinen olomme ja ulkoinen todellisuus ovat sekoittuneita. Yksi hienoimpia asioita joita olen oppinut ja kokenut, on näiden kahden erottaminen. On aivan valtava vapaus antaa sisäisen maailmani mellastaa, tietäen että sillä on hyvät syynsä siihen, ja että tämä mellastus ei ole nykyhetken aikaansaamaa. Voin kokea menneisyyden tuskaa ja olla samalla onnellinen nykyhetkestä. Syy-seuraussuhteet eivät ole sellaisia, että jokin nykyhetkessä olisi tehnyt oloni pahaksi. Paha oloni on seurausta lapsuuteni ja menneisyyteni tuskista, ja nykyhetken onnellisuuteen kuuluu myös niiden käsittely ja kokeminen. Minulla ei ole mitään mitä vastaan hyökätä. Lapsuuteni on poissa, mutta voin parantua siitä hyväksymällä, rakastamalla ja kunnioittamalla sisäistä lastani. Osa tätä kunnioitusta on hänen tuskallisten tunteidensa kunnioittaminen silloin kun ne nousevat esiin. Myös hänen ilonsa, vapautensa ja riemunsa kokeminen on hänen kunnioittamistaan. Nykyhetkikään ei ansaitse hyökkäystäni, vaan rakkauteni. Se ei muutu paremmaksi hyökkäysenergialla vaan rakastamisen, rauhan, levon ja rakentamisen energialla. Hyvin suuri osa nykyhetken rakastamista on kaikkien omien tunteideni kokeminen, sillä tunteet voi kokea vain nykyhetkessä. Jos haluaisin antaa tiivistetyn ohjeen sisäisestä paranemisesta, se kuuluisi ehkä "toinen silmä itkee menneisyyden tuskaa ja toinen nauraa nykyhetken iloja". Kun pystyt tähän, olet vapaa sekoittumisesta - myös menneisyyden ja tulevaisuuden sekoittumisesta - ja nautit elämästä paranemisen keskellä.
Itsemme piiskaaminen lähtee siitä, että kuvittelemme että meidän pitäisi muuttua. Voi olla hyvinkin totta, että meidän pitäisi muuttua, mutta me emme muutu entistä kovemman yrittämisen kautta. Sillä me voimme ehkä hetkeksi muuttaa käyttäytymistämme, mutta sisäinen selkeys ei sillä synny. Itsemme piiskaaminen onkin pakokeino sisäisen maailmamme kohtaamisesta ulkoisen maailman muuttamiseen sellaiseksi, että kokisimme vähemmän tuskaa. Se ei toimi. Paranemisessa on hyvin harvoin kyse itsemme piiskaamisesta - tuskin koskaan. Paraneminen on itsellemme antautumista. Kun piiskaamme itseämme, ohitamme paranemisen kaikkein tärkeimmän vaiheen - itsemme hyväksymisen juuri siinä missä olemme. Ruoskan sijaan me tarvitsemme kukkakimpun ja onnentoivotuksen.
Sitä paitsi itsemme piiskaaminen ei ole nykyhetkessä elämistä. Siihen liittyy aina ajatus "kunhan vain pääsisin tähän niin …" Pakenemme tuskan kokemista nykyhetkessä tulevaisuuden suunnitteluun ja ratkaisumallien etsimiseen. Tämä ei ole paranemista. Älä lyö itseäsi, sillä et ole sitä ansainnut, eikä se johda mihinkään. Itsemme piiskaaminen on luulottelua ja harhaluuloa. Olet jo yrittänyt tarpeeksi vanhoilla keinoillasi, eikä uusia voi tulla ennen kuin pysähdyt ja antaudut itsellesi. Muutoin saat ruoskia itseäsi samalla ruoskalla loppuelämäsi. Niin kauan kuin mielesi odottaa muutosta tulevaisuudessa, et elä nykyhetkeä.
Me odotamme tulevaisuudelta miellyttävää sisältöä, mutta usein me olemme yhdistäneet mielessämme sisällön ja muodon. Niinpä me odotammekin jotakin muotoa, emmekä näe, että sama sisältö voi ilmetä useassa eri muodossa. Niin kauan kuin ajatuksemme ovat muodossa, emme myöskään pysty nauttimaan tuon muodon tuottamasta sisällöstä, sillä emme ole tunnistaneet sitä emmekä tiedä milloin se täyttyy. Sydämen halut eivät koskaan ole muodon haluja. Sydämemme kaipaukset saavat muodon vasta ajatuksissamme, ja ajatuksemme ovat kiinni muodossa sitä lujemmin, mitä vähemmän me olemme itse selvillä sydämemme kaipauksen sisällöstä. Mikään muoto ei tee meitä onnellisiksi, mutta sisältö tekee monissa muodoissa. Sisällön tunnistaminen vaatii sydämemme kuuntelemista, eli pysähtymistä itsemme äärelle. Me saatamme pelätä että haluamamme muoto karkaa pois ulottuviltamme jos pysähdymme, ja niin voi tapahtuakin. Mutta elämämme sisältö karkaa jos emme pysähdy kuuntelemaan sydämemme toiveita ja katsomaan sitä missä me olemme nyt.
Itsemme piiskaamisesta luopuminen voi olla aluksi kipeää, mutta sen kautta me löydämme itsestämme uusia voimavaroja, uutta eheyttä ja uutta rakkautta. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Tässä on laki ja profeetat. Se joka rakastaa itseään, ei piiskaa itseään. Se joka piiskaa itseään, piiskaa lähimmäisiään, koska se on hänen tapansa "rakastaa" itseään. Älä yritä muuttua, vaan hyväksy se mitä olet. Se mitä näet, voi olla tuskallista tai surullista, mutta se on sinun todellisuutesi. Rakasta sitä äläkä kiirehdi pois siitä.
Paraneminen kestää oman aikansa. Kiirehtiminen vain hidastaa sitä. Vanhempamme ovat ehkä aikanaan kiirehtineet meidän kasvamistamme "kunnon aikuiseksi". Meidän ei enää tarvitse.