3. Rajapinta
Lapsille, jotka kasvavat terveessä perheessä, rajapinta syntyy luonnostaan. Terapeutti Carolyn Ball esittää, että terveet vanhemmat kasvattavat lapsilleen terveen identiteetin ilman sekoittumista seuraavasti:
- He ilmaisevat ehdotonta huolenpitoa, hyväksymistä, lämpöä ja ymmärtämistä; he erottavat lapsen käyttäytymisen siitä mitä tämä on ihmisenä.
- He tunnustavat henkilökohtaiset eroavuudet, ja kunnioittavat ja rohkaisevat niiden kehittymistä.
- He määrittelevät selkeät rajat ja pitävät huolta siitä että ne pysyvät. (Jos vanhempien arvomaailma vaihtelee, on epävarma tai ristiriitainen, lapsen käsitys siitä, milloin hän on oikeassa ja väärässä, sekaantuu. Tehokas kuri on määrätietoista, ristiriidatonta, välitöntä, sopivaa ja hellää, jolloin lapselle syntyy selvä ymmärrys tekojen ja seurausten suhteesta. Tämä istuttaa lapseen tehokkuuden, turvallisuuden ja luottamuksen tunteita.)
- He kuuntelevat tarkkaavaisesti; antavat tilaisuuksia yksilölliseen ilmaisuun ja päätöksentekoon sopivien rajojen puitteissa.
- He rohkaisevat lapsen luottamusta itseensä ja omaehtoiseen tutkimiseen.
- He opettavat lasta keskittymään vahvuuksiin eikä katsomaan heikkouksia.
- He ovat tukena pettymyksissä ja epäonnistumisissa; pidättyvät syyttämisestä, mutta eivät suojele lasta epäonnistumiselta; he opettavat selviytymistaitoja.
- He ovat itse malleja, ymmärtäen että lapsen matkivat sitä mitä he näkevät.
Mutta jos aikuiset eivät ole löytäneet omia rajapintojaan, itseluottamustaan ja selviytymistaitojaan, heillä ei ole mahdollisuuksia opettaa niitä lapsilleen. Lapsista tulee väistämättä läheisriippuvia. Huonosti ja vahingollisesti toimivassa perheessä vanhemmat opettavat sekoittumisensa, identiteettinsä puutteen ja kykenemättömyytensä käsitellä tunteitaan. Heidän lapsistaan tulee heihin sotkeutuneita, heidän jatkeitaan. Tällaisessa perheessä kaikkien tunteet ovat kytköksissä ja kaikki kokevat olevansa vastuussa kaikkien - tai sairaimman ja heikoimman, mutta äänekkäimmän - tunteista. Vanhemmat saattavat jopa käyttää lapsiaan kommunikoidakseen toisen puolison kanssa. Näin lapsista tulee kommunikointikanavia, jotka välittävät yhden ihmisen energiaa toiselle - usein ristiriitaisessa tilanteessa. Heistä tulee ahdistuneita kanavoijia, sillä se on heidän elinehtonsa. Pahimmassa tapauksessa lapsi kokee, että hänen on uhrattava oma energiansa vanhempien pitämiseksi tyytyväisinä. Hänestä tulee vuotaja, koska hänen turvallisuutensa vaatii sitä.
Lapselle turvallisuus on kaikkein tärkein elementti. Hän on valmis luopumaan mistä tahansa muusta - omasta levostaan, rauhastaan ja jopa itsestään - jotta hän kokisi olevansa turvassa. Tästä yksi äärimmäinen esimerkki on tytär, joka 13-vuotiaana hankki isälleen viinaa, jotta tämä joisi kotona eikä lähtisi kiertelemään kapakoita ja jättäisi häntä yksin. Hän oli valmis kokemaan isän humalaista riehumista, kunhan isä vain olisi kotona hänen lähellään, jolloin hänellä olisi edes jonkinlainen ajatus turvasta. Kolmetoistavuotias on vielä voimaton lapsi joka tarvitsee aikuisen turvaa. Mutta jos lapsi kokee että aikuisten "turvallisuus" ja hyvinvointi riippuu hänestä, hänen elämänsä muuttuu tuskalliseksi hänen omasta turvastaan huolehtimiseksi. Tämä huolehtiminen ei kuitenkaan johda mihinkään, sillä lapsi ei voi olla aikuisen turvana. Sen lähtökohtana on lapsen turvallisuuden kokemisen tarve ja lapsen logiikka. Jos aikuiset antavat sellaisen kuvan että heidän hyvinvointinsa ja onnellisuutensa riippuu lapsesta, lapsi uskoo sen. Hänen vanhempansa sanovat niin, ja se näkyy heidän elämästään riippuvuutena hänen käyttäytymisestään. Hän ottaa harteilleen suunnattoman tehtävän jonka toteuttaminen on mahdoton. Hän sekoittuu vanhempiinsa ja maailmaan tavalla joka on pelottava, koska hänellä on tehtävä joka on hänelle mahdoton - mutta hänen turvallisuutensa riippuu siitä että hän käyttää kaikki voimavaransa sen toteuttamiseen. Hän kasvaa maailmaan joka vaatii jatkuvaa varuillaan olemista, ja jossa hänen on luovuttava omasta eloisuudestaan ja vapaudestaan jotta hän kokisi olevansa edes hieman paremmassa turvassa.
Koska lapsi ei kykene pitämään huolta itsestään, hänen turvallisuutensa riippuu siitä miten turvallisiksi hän kokee ne ihmiset, joiden tulisi pitää hänestä huolta. Hänen turvallisuuden kokemuksensa riippuu täysin siitä, miten ympäristö suhtautuu häneen. Siksi hän pyrkii vaikuttamaan ympäristöönsä jotta hän kokisi olonsa turvallisemmaksi. Tällainen lapsi kokee olevansa vastuussa asioista joista hän ei todellisuudessa pysty olemaan vastuussa. Hän kokee olevansa vastuussa siitä, miten hänen vanhempansa suhtautuvat häneen, mutta kukaan ei voi olla vastuussa siitä miten toinen ihminen suhtautuu häneen. Jos lapsi varttuu aikuiseksi tällaisessa ympäristössä, hän kasvaa sekoittujaksi, muista huolehtijaksi ja läheisriippuvaksi. Hän ei aikuisenakaan osaa erottaa toisistaan kokemustaan itsestään ja elämänsä olosuhteita. Jos joku sanoo hänelle jotakin, katsoo tietyllä tavalla tai tekee jotakin, hän ei tunnista, että tämä tapahtuma on yksi osa hänen elämänsä olosuhteita, ja että olosuhteilla ei ole mitään tekemistä hänen persoonansa kanssa. Olosuhteet voivat tehdä aikuisen elämän helpoksi tai vaikeaksi, mutta ne eivät määrittele aikuista ihmistä. Sekoittujalle olosuhteet ovat osa häntä itseään, ja niillä on suunnaton valta hänen tunteisiinsa ja mieleensä.
Rakkaus ilman ehtoja ei sisällä sekoittumista, vaan se on rakastajan hyvinvoinnin täydellistä sitoutumattomuutta rakkauden kohteeseen. Rakkaus ilman ehtoja ilmenee sellaisen rajapinnan kautta, jossa rakastetulla ja olosuhteilla ei ole liikaa valtaa rakastajaan. Muussa tapauksessa rakastaja kokee, että hänen hyvinvointinsa riippuu rakastetusta, ja hän on pakotettu kontrolloimaan rakastettua, jotta kokisi oman olonsa hyväksi. Kontrollointi ei ole rakastamista vaan sekoittumista, jossa toinen ihminen on toisen jatke. Jumala rakastaa maailmaa ehdottomalla rakkaudella, mutta hänen hyvinvointinsa ei riipu siitä mitä maailma tekee. Sen sijaan maailman hyvinvointi riippuu. Jumala ei ole sekoittunut maailmaan. Myös tämän takia Jumala ei kontrolloi maailmaa, vaan hän antaa jokaisen etsijän löytää hänet, ja jokaisen hylkääjän hylätä hänet - täydellisessä vapaudessa. Hänelle tuottaa surua, jos hän näkee että me vahingoitamme itseämme ja muita, ja sen takia hän on joka hetki valmis ottamaan meidät rakkaudella vastaan ja parantamaan meitä. Mutta tässäkään hän ei kontrolloi meitä eikä ketään muuta. Me voimme muuttua jos haluamme, ja muut voivat muuttua jos he haluavat. Mikään mahti maailmassa ei muuta muita vastoin heidän tahtoaan, ei edes Jumala. Jumala, jolla olisi kaikki voima ja valta, ei hyökkää. Särjettyä ruokoa hän ei muserra eikä hän sammuta suitsevaista kynttilänsydäntä, vaikka hän ei olisi mielissään niistä tapahtumista joiden seurauksena ruoko on särkynyt tai kynttilän sydän lepattaa. Sen sijaan hän rakastaa sekä ruokoa, kynttilää että olosuhteita.
Kaikki mitä me koemme, syntyy ensin mielessämme, ja on heijastusta omasta mielestämme, ajatuksistamme ja odotuksistamme. Jos me emme esimerkiksi luota toiseen ihmiseen, se merkitsee usein sitä että me emme luota itseemme - me emme luota siihen, että me kykenemme elämään onnellista elämää silloinkin kun joku toinen pettää meidät. Me pelkäämme omaa selviytymistämme. Jos me luottaisimme itseemme ja kykyymme selviytyä, meidän ei tarvitsisi pelätä petetyksi tulemista. Tämä ei tarkoita sokeaa hyväuskoisuutta, vaan sitä, että me ymmärrämme, että petetyksi tuleminen on toisen ihmisen valinta, eikä meillä ole siihen mitään valtaa. Sillä voi olla vaikutusta meidän elämämme olosuhteisiin, mutta me itse emme siitä muutu paremmiksi emmekä huonommiksi. Me saatamme menettää jotakin, mutta sekin on vain elämämme olosuhde. Me voimme olla hetken surullisia ja tuskaisia ennen kuin hyväksymme uuden todellisuuden olosuhteissamme, mutta me voimme hyväksymisen kautta vain kasvaa. Kun me kasvamme tällaisessa tilanteessa, se merkitsee vapautumista sitoutumisesta olosuhteisiin, eli irti päästämistä. Me olemme edelleen oma itsemme, vaikka luulimme menettäneemme jotakin joka oli ennen "osa meitä".
Sekoittuja tekee toisista ihmisistä uhrejaan, koska hänellä on tarve kontrolloida heitä jotta hän kokisi itsensä ehjäksi. Samalla hän tekee kuitenkin itsestään heidän uhrinsa, koska he voivat toimia tavalla jota hän ei pidä toivottavana. Sekoittuja ei usein edes tiedä, mikä on toivottavaa, koska sekä irti päästäminen että kiinni pitäminen tuottavat tuskaa. Ainoa poispääsy tästä solmusta on kuitenkin irti päästäminen. Me olemme yksilöitä, ja meidän identiteettimme on siinä mitä me olemme yksin ja olosuhteista riippumatta. Me olemme yksilöitä, emmekä koosteita olosuhteista, muista ihmisistä ja heidän tekemisistään ja tekemättä jättämisistään.
Rajapinta erottaa meidät ja elämämme olosuhteet. Meillä on vain rajallinen valta elämämme olosuhteisiin, ja tämän tunnistaminen ja hyväksyminen on ensimmäinen askel irti päästämisessä. Me olemme koko ajan alttiina sille riskille, että muut ihmiset tekevät jotakin toisin kuin me odottaisimme. Suuri osa tuskastamme aiheutuu siitä, että me yritämme taiteilla elämässämme siten, että olosuhteet pysyisivät hallussamme. Me voimme vaikuttaa niihin rajallisesti, mutta me emme voi kontrolloida niitä. Olosuhteista irti päästäminen alkaa sillä, että me koemme omat tunteemme ilman pahoittelua, selittämistä ja suunnittelua (tästä enemmän kirjassa Pois tuskasta). Me sanomme itsellemme "minusta tuntuu pahalta", ilman että miettisimme yhtään miksi meistä tuntuu pahalta. Me yritämme olla ajattelematta olosuhteita ja keskitymme kokemaan pahaa oloamme. Paha olo ei nouse ilman syytä, ja tuo syy on harvoin olosuhteissa. Syy on lähes poikkeuksetta siinä, miten me itse suhtaudumme olosuhteisiin, emmekä me löydä todellista syytä niin kauan kuin pakenemme oman olomme kokemista. Meidän sisällämme on vielä tuo pieni turvaton lapsi joka kokee olevansa voimaton oman itsensä suhteen, ja jotta hän kokisi olevansa turvassa, hän huolehtii edelleen olosuhteista. Etsiessämme toisenlaisia olosuhteita me kuitenkin lähinnä vahvistamme omaa sekoittumistamme olosuhteisiin, sillä uusien ulkoisten olosuhteiden etsiminen ilmentää uskoa niiden voimaan. Joskus voi olla tarpeen irrottautua vahingollisista olosuhteista, mutta omien tunteidemme kokeminen ja tietoinen olosuhteiden pohtimisen hylkääminen avaa oven sisäiselle selkeydelle: me alamme tietää mitä sisällämme tapahtuu ja annamme sille luvan tapahtua. Olosuhteet saavat olla.
Rajat eivät ilmesty tyhjästä, ja ilman rajoja me emme voi päästä irti sekoittumisesta. Rajat tekevät mahdolliseksi olla hyökkäämättä, sillä ne varjelevat meitä siltä, että jokin saisi niin suuren vallan mielessämme, että meidän tulisi hyökätä sitä vastaan. Mielemme voi olla epäselvä ja kaoottinen, mutta me uskallamme kuunnella sen kaoottisuutta vasta kun teemme selvän eron mielemme ja elämämme olosuhteiden välille. Niin kauan kuin mielemme on kaoottinen, me emme voi saada olosuhteisiin järkeä. Silloin ensisijainen tehtävämme on huolehtia mielestämme ja unohtaa olosuhteet. Ne saavat odottaa. Kun mielemme on levossa, olosuhteet korjaantuvat itsestään ja hyvään suuntaan.
Rajat eivät anna meille oikeutta vaatia, että jollakin muulla olisi samanlaiset rajat kuin meillä. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä ja omiin tekoihinsa niin kauan, kuin ne eivät vahingoita meitä. Sanat eivät vahingoita. Katse ei vahingoita. Ilmeet eivät vahingoita. Kirjoitettu teksti ei vahingoita. Mutta sekoittujan maailma voi tuntua murtuvan niiden seurauksena. Silti se ei murru. Tunteet eivät hajota maailmaa, mutta ne kertovat meille, miten itse suhtaudumme siihen ja itseemme. Jos koemme osan itsestämme kuolevan sen takia mitä joku tekee tai ei tee, se johtuu siitä että se minkä luulimme olevan osa itseämme, kuolee pois. Siksi se voi tuntua kuolemiselta. Se voi tuntua niin kamalalta että emme haluaisi antaa sen kuolla. Kuitenkin me sanomme vain "minusta tuntuu pahalta", emmekä sano "minusta tuntuu pahalta siksi että…". Se joka sanoo jälkimmäisen, sanoo sen sekoittujana. Se joka sanoo ensimmäisen, on jo löytänyt itsensä erillisenä ihmisenä jonka tunteet ovat hänen omiaan. Hänen matkansa on alkanut. Hänellä on suru, ja se on hänen omansa.
Me saatamme olla niin tottuneita miellyttämään muita ja ajattelemaan heidän näkökulmastaan, että pieninkin poikkeama siitä voi tuntua julmuudelta muita ihmisiä kohtaan. Minä pelkäsin että olin julma muita kohtaan kun aloin asettaa rajoja. Paranemiseni aikana kuitenkin huomasin, että tekoni ja sanani olivat kaukana julmuudesta. Itse asiassa ne olivat hyvin ystävällisiä sanoja. Minä vain ilmaisin oman tahtoni. Kukaan ei voi syyttää toista julmuudesta silloin kun hän ilmaisee oman tahtonsa. Julmuus on jotakin aivan muuta. Mutta jotkut reagoivat minun sanoihini vihalla, koska en enää sekoittunut heihin oman itseni kustannuksella. Tämä on tuskallinen vaihe, mutta ilman sitä rajapinta ei ala syntyä. Jokaisella on oikeus ja velvollisuus ilmaista oma tahtonsa, eikä oman tahdon ilmaiseminen vahingoita ketään. Jos me ilmaisemme oman tahtomme jollekin sekoittujalle, hän voi kokea menettävänsä osan itsestään ja identiteetistään, ja hän voi hyökätä uutta todellisuutta vastaan. Se on hänen asiansa. Rajapinnan hakeminen sekoittuneissa ihmissuhteissa herättää kapinaa, mutta sen kautta me voimme oppia jotakin sekä sekoittumisesta että omista rajoistamme.
Terveet rajat
Sisäinen Lapsemme, todellinen, aito ja herkkä minämme voi tulla esiin ja olla näkyvillä niin kauan kun hän kokee itsensä hyväksytyksi ja olevansa turvassa. Muodostamalla rakastavia rajoja me suojelemme häntä siten, että hänen ei tarvitse mennä piiloon. Rajojen asettaminen ja ylläpitäminen tekee meille mahdolliseksi olla aito silloinkin kun lähellämme olevat ihmiset eivät ole turvallisia. Rajat määrittelevät, kuinka pitkälle me voimme mennä tai joku toinen saa tulla, jotta vielä kokisimme olomme mukavaksi.
Rajat määrittelevät sen, missä me lopumme ja toinen ihminen alkaa. Ne määrittelevät myös samankaltaisuuden tai erilaisuuden meidän ja toisen ihmisen välillä. Ne tekevät meille mahdolliseksi tunnistaa, mitkä ovat minun ja mitkä toisen
- uskomukset
- ajatukset
- tunteet, pelot ja ilonaiheet
- tarpeet
- mielipiteet
- päätökset ja valinnat
- käyttäytyminen
- toiveet ja unelmat
- ruumis ja seksuaalisuus
- intuitio.
Kun me tunnistamme sen mikä on meitä itseämme, me voimme pitää huolta itsestämme ja antaa muiden pitää huolta itsestään. Kun hyväksymme erilaisuuden, voimme saada rohkeutta olla oma itsemme läpinäkyvästi. Me voimme surra omat surumme ja löytää omat ilomme, ja annamme muiden pitää omansa ilman että kokisimme ne uhkana itsellemme. Me saamme uskoa mihin ikinä haluamme, ja niin saavat muutkin. Me saamme sanoa miten meidän ruumistamme voi kohdella ja koskettaa.
Jotta raja olisi olemassa, sen on oltava tietoisuudessamme - eli meidän on tunnettava oma sisäinen maailmamme. Jos emme esimerkiksi tiedä mitä unelmamme ovat, emme osaa erottaa niitä muiden unelmista, ja muut saattavat tahallisesti tai vahingossa joko syöttää meille omat unelmansa, tai tukahduttaa unelmiemme idut. Mutta mitä paremmin me tunnemme omat unelmamme ja etsimme niiden täyttymistä, sitä vähemmän muiden erilaiset unelmat uhkaavat niitä. Sama koskee arvoja, mielipiteitä ja uskomuksia.
Joskus tarvitsemme lujia ja ahtaita rajoja suojellaksemme arkaa sisäistä lastamme. Paranemiseni alussa minä en halunnut tavata muutamia ihmisiä, koska koin heidän läsnäolonsa niin tuskalliseksi. Nyt olen heidän kanssaan levossa ja viihdyn heidän parissaan, vaikka olenkin siinä eri lailla kuin ennen. Rajojen tehtävä on suojella meitä ja varmistaa oma hyvinvointimme. Kukaan ei voi syyttää meitä siitä että pidämme huolta itsestämme. Mutta liian ahtaat rajat voivat estää sisäistä lastamme saamasta sitä mitä hän tarvitsee. Ne voivat estää meitä rakastamasta sitten kun kykenemme siihen. Ne voivat estää meitä tulemasta rakastetuksi. Sen tähden rajat elävät kun me muutumme. Ne voivat muuttua myös tilanteesta toiseen - ne ovat erilaiset silloin kun joku hyökkää meitä kohtaan ja silloin kun hän etsii sovintoa.
Sisäinen selkeys voi alkaa ilmestyä vasta kun me tiedämme, mikä on meidän sisäistä maailmaamme ja mikä ei ole sitä. Muiden ihmisten tunteet eivät ole sisäistä maailmaamme. Eivät myöskään heidän sanansa tai tekonsa. He voivat yrittää sysätä vastuunsa sisäisestä maailmastaan meille, mutta se kuuluu heille. Jos he kokevat, että me sotkemme heidän mielensä, me emme voi sille mitään. Se on heidän omien rajojensa puutetta, ja me voimme huolehtia vain omista rajoistamme. Ottamalla vastuumme omasta sisäisestä maailmastamme muut joutuvat kohtaamaan oman vastuunsa itsestään. He eivät saata pitää siitä, eivätkä he välttämättä tiedä edes mistä on kyse, kun me alamme muuttua. Pitämällä kiinni rajoistamme me elämme todeksi tyyneysrukouksen.