2. Sisäinen selkeys
Sisäistä selkeyttä voitaisiin verrata lähes jokaisen suomalaisen kokemaan tyynen kesäillan rauhaan. Kaikki tuntuu olevan levossa ja kohdallaan. Toisiaan vastaan taistelevat elementit ovat levossa ja tasapainossa - tuuli ja vesi, valo ja varjo, hiljaisuus ja ääni. Tässä tilassa on vahva kuulumisen ja läsnäolon tuntu. Hiljaisuutta ja liikkumattomuutta vastaan äänet ja liike erottuvat selkeästi - lokin lento, kalan renkaat vedessä, sorsan narskutus. Äänet ja liikkeet jotka normaalisti jäävät huomaamatta, ovat selkeitä ja kirkkaita, ja vaikka ne rikkovat levon ja hiljaisuuden, ne ovat kuitenkin osa lepoa ja hiljaisuutta, ja vain syventävät sitä.
Jos lapsi kaataa mukillisen mustikkamehua uudelle valkoiselle kangassohvalle, äidillä on monia mahdollisuuksia reagoida. Lapsen kannalta vahingollisimmassa tapauksessa äiti kokee vain hyökkäysenergiaa: hän kokee lapsen hyökänneen häntä vastaan ja hän hyökkää lasta vastaan; hän kokee mustikkaisen sohvan hyökkäävän häntä vastaan ja hän hyökkää tätä vastaan; hän kokee pettyneensä ja hyökkää itse itseään vastaan. Tulos on lapsen kannalta pahin mahdollinen, sillä äidin viesti on sisäisesti ehjä ja selkeä. Vaikka äiti onnistuisi kontrolloimaan hyökkäystään lastaan kohtaan, hänen sisäisesti eheä viestinsä välittyy selkeänä sekä lapselle että hänelle itselleen, ja vahvistaa molemmissa hyökkäysenergian jompaakumpaa puolta - tai molempia. Lapsi joko puolustautuu tai suojautuu, mutta tekipä hän kumman tahansa, lopputulos on hänen kannaltaan sama.
Lapsen kannalta paljon parempi tapaus on sellainen, jossa äiti ei koe lapsen suhteen hyökkäysenergiaa. Tällöin pelkästään äidin sisäisesti ristiriitainen olotila leikkaa viestin selkeyttä. Hän ei kommunikoi selkeästi hyökkäystä eikä rakkautta. Lapsi voi kokea, että voimakkaat tunteet ovat läsnä, mutta viesti on hämmentävä sen sisäisen eheyden puutteen vuoksi. Myöskään äiti ei tiedä, mitä hän lopulta kommunikoi ja miten hän koki tilanteen. Tapa jolla äiti kommunikoi, ei ole kovin merkityksellinen. Äiti voi olla hiljaa, huokaista, katsoa vihaisesti tai pahoitella sitä että uusi sohva on pilalla. Viesti on joka tapauksessa ristiriitainen ja sisältää hyökkäysenergiaa.
Paras tilanne sekä lapsen että äidin kannalta on sellainen, jossa hyökkäysenergiaa ei ole läsnä ollenkaan. Äiti ei saata pitää siitä että uusi sohva on pilalla, mutta jos hän on löytänyt todellisuudelle antautumisen, hän tietää että todellisuutta vastaan hyökkääminen ei johda muuhun kuin vihamielisyyden lisääntymiseen. Sohvassa on mustikkaa, eikä todellisuus muutu toiseksi minkäänlaisella hyökkäämisellä sitä kohtaan. Todellisuus ei myöskään hyökkää äitiä kohtaan, sillä mustikkatahra ei osaa hyökätä, ja äiti kokee olevansa yhtä ehjä ja turvassa kuin ennenkin. Tällöin viesti sekä lapselle että äidille itselleen on hyvin vahva, sisäisesti ristiriidaton todellisuuden hyväksymisen ja rakastamisen kokemus. Mikään ei uhkaa lasta. Hän on täysin turvassa. Samoin äiti. Kommunikaation muodolla ei ole juurikaan merkitystä, sillä kaikki mitä kommunikoidaan, lähtee rauhasta ja hyväksymisestä. Tämä ei tarkoita myöskään äidin alistumista mustikkaiseen sohvaan, vaan hän voi käyttää vaikutusvaltaansa todellisuutta kohtaan ja järjestää sohvan puhtaaksi tavalla tai toisella. Mutta näin tehdessään äiti ei hyökkää todellisuutta vastaan, vaan lähestyy sitä rakkaudella ja ystävänä.
Äiti voi olla sisäisesti ehjästi hyökkäämättä tai kokematta itseään hyökätyksi vain jos hän kokee, että mustikkatahralla ja lapsen käyttäytymisellä ei ole mitään vaikutusta häneen itseensä. Tietenkään sillä ei ole, mutta jos hän on sekoittunut itsensä ulkopuolelle, hän voi kokea tulleensa jopa nollatuksi siten, että hänen mielestään hänen kaikki ponnistelunsa ovat valuneet hukkaan. Jokin mihin hän oli sekoittunut, ei ollutkaan hänen vallassaan ja toimi toisin kuin hän odotti. Ristiriita ei ole pelkästään äidin ja "ulkopuolisen" todellisuuden välillä, vaan se on tullut äidin sisäiseksi hyökkäykseksi häntä itseään vastaan. Muistakaamme, että hyökkäysenergia pitää sisällään sekä hyökkääjän että hyökkäyksen kohteen energiat: hyökkääminen, aggressiivisuus, syyllistäminen, syyttäminen, kontrollointi, tuomitseminen, torjuminen, paniikki, pelko, häpeä, levottomuus, tuska, syyllisyys, pakeneminen, ahdistus, ja niin edelleen.
Sisäisen selkeyden lähtökohtana on hyökkäämättömyyden kokemus. Todellisuus ei hyökkää minua vastaan enkä minä todellisuutta vastaan. Myöskään sisällä olevat keskenään ristiriitaiset energiat eivät hyökkää toisiaan vastaan. Ne vain ovat. Meillä on usein monia ristiriitaisia toiveita, mutta me koemme, että niillä ei ole mitään väliä. Mikä hyvänsä niistä voisi toteutua tai olla toteutumatta. Ne ovat kuin lentokoneen, moottoriveneen tai moottoripyörän ääni tyynessä kesäillassa. Jos me kiinnitämme niihin huomiomme, ärsyynnymme ja alamme taistella niitä vastaan - siis todellisuutta vastaan - ja kesäillan rauha on tipotiessään. Mutta jos me annamme niiden vain tulla emmekä kiinnitä niihin huomiota, ne kuolevat pian pois.
Sisäiseen selkeyteen kuuluu todellisuuden täydellinen hyväksyntä. Sekä ulkoinen että sisäinen todellisuus ovat täysin vailla hyökkäysenergiaa. Se mitä on, vain on, emmekä me taistele sitä vastaan hyökkäysenergialla tai hyökkäysajatuksilla. Jos jotakin tapahtuu, me hyväksymme todellisuuden taistelematta sitä vastaan. Me voimme pyrkiä muuttamaan sitä mikä on meidän vallassamme, mutta teemme sen rakkauden kautta emmekä hyökkäämisen tai puolustautumisen kautta. Todellisuutta vastaan ei voi lopulta hyökätä, sillä sitä ei voi puolustaa. On vain yksi todellisuus, ja muu on illuusiota. Illuusioiden luonteeseen kuuluu, että ne eivät ole olemassa, vaikka ne voivat tuntua hyvin todellisilta. Jos me yrittäisimme puolustaa todellisuutta, puolustaisimme sitä illuusioita vastaan, eli olematonta vastaan. Ei ole mitään puolustettavaa - sen sijaan on vain hajotettava illuusio. Hyökkäysenergia ilmentää halua pitää illuusiomme, sillä niitä pitää puolustaa, jotta ne pysyisivät koossa. Todellisuus uhkaa niitä koko ajan. Yleinen sanonta jonkin raskaan kokemuksen jälkeen on "se oli kuin pahaa unta". Itse asiassa se oli valveilla olemista. Todellisuus tuli hetkeksi läpi illuusioistamme.
Kun koemme, että todellisuus ei hyökkää meitä vastaan ulkopuolelta eikä sisältä käsin, meidän ei tarvitse enää olla varuillamme. Kaikki on olemassa ja tapahtuu siten kuin tapahtuu, ja me voimme vaikuttaa rakkaudella moniin asioihin. Tässä, täydellisen turvallisuuden ja antautumisen kokemuksessa me uskallamme antaa ajatustemme pysähtyä. Mielemme voi laskeutua ajatuksettomaan kokemiseen, tyynen kesäillan rauhaan. Ajatuksemme eivät enää suodata sitä mitä mielessämme liikkuu ja mitä aistimme siihen välittävät. Eteemme aukeaa suora ja välitön todellisuuden kokeminen. Koko mielemme kytkeytyy ympärillämme olevaan maailmaan. Tämä on kuin kävelisimme satumetsässä, osana kolmiulotteista kaiken tapahtumista lyhyissä toisiaan seuraavissa nykyhetkissä. Jokainen hetki on äärettömän rikas ja hyvä sellaisenaan. Jokainen hetki on seikkailu, rikas ja välitön olemassaolon kokeminen. Samoin kuin kesäillan tyyneydessä kalan tekemät renkaat erottuvat selvästi ja kirkkaasti, pieninkin todellisuuden tai mielemme liikahdus on selkeä ja kirkas. Liikahdukset jotka ennen jäivät mielen kaoottisen puheen alle, erottuvat tyyneyttä vastaan rikkaasti ja vastustelematta. Tällaista mieltä kuvaavat parhaiten sanat selkeä, levollinen ja rikas.
Ajattelu on peräkkäistä - me voimme ajatella vain yhtä asiaa kerrallaan. Mutta ajatuksista vapaa kokeminen näyttää meille maailman sellaisena kuin se on: kaikki tapahtuu yhtä aikaa. Tätä on Zenin valaistunut kokeminen, josta valaistumatonkin voi saada aavistuksenomaisen kokemuksen, kun hän metsäpolkua kävellessään kääntää päänsä ja katseensa sivulle keskittämättä katsettaan mihinkään. Koko kolmiulotteinen maailma on silloin liikkeessä, jossa kaikki liikkuu yhtä aikaa. Mutta valaistuneelle se on jatkuva tila, johon sisältyy levollinen tietoisuus siitä, että kaikki maailman elolliset olennot tekevät joka hetki yhtä aikaa jotakin - ja ne tekevät sen aina nykyhetkessä. Myös elottomat esineet ovat liikkeessä tai levossa, ja ne saattavat alkaa liikkua tai lakata liikkumasta joka nykyhetki. Ajatukseton välitön kokeminen tuo mieleemme tämän yhtäaikaisuuden: yhden auton hiljentäessä risteykseen toinen ajaa suoraan samalla kun lokki lähtee lentoon, tuuli kuljettaa roskaa, aalto iskeytyy rantaan ja peipponen laulaa. Kun mielemme on Zen-peilin kaltainen joka ei tarraudu mihinkään näkemäänsä, kuulemaansa ja havaitsemaansa, tämä yhtäaikaisuus välittyy rikkaana ja levollisena olemassaolon kokemisena. Itse asiassa me voimme silloin ajatella aivan jotakin muuta, samalla kun kokemus ympäröivästä maailmasta välittyy mieleemme ilman ainuttakaan ajatusta siitä.
Kun ymmärrämme että koko maailma tapahtuu yhtä aikaa, ja vain virtaavassa nykyhetkessä, me ymmärrämme oman vaikutusvaltamme rajallisuuden. Tämä ei ole tuskallinen, vaan iloinen ja vapauttava kokemus, sillä siihen sisältyy kokemus siitä, että me tapahdumme maailman kanssa yhtä aikaa ja osana sitä. Irti päästäminen on silloin luonnollinen ja vapaa olotila. Tämä yhtäaikaisuuden ajatukseton kokemus avaa silmämme aivan konkreettisesti uudella tavalla. Ajatukset ovat aina poissulkevia ja perättäisiä. Kun me ajattelemme jotakin, emme silloin voi ajatella muuta. Mutta jos katsomisemme ei herätä ajatuksia, vaan kaiken sisältävän kokemuksen, silmistämme ja näkökentän keskiosasta ei tulee enää rajaava elementti. Ajatuksemme eivät tartu siihen mitä näemme eivätkä rajaa sitä. Näkökenttämme kirjaimellisesti laajenee kapeasta ja poissulkevasta keskittyneen katsomisen osasta koko silmiemme suuruiseksi, ja siinä tapahtuu koko ajan: ihmiset tulevat ja menevät, näkökulmat vaihtuvat, valot ja varjot leikkivät. Yhtäaikaisuuden kokemus välittyy rikkaana ja juuri sellaisena kuin maailma tapahtuu. Se tapahtuu yhtäaikaa ja meistä ja meidän kokemuksestamme riippumatta. Kokemuksemme maailmasta oli kenties aiemmin tuskallinen, mutta maailma on yhä sama ja tapahtuu yhä samalla tavalla. Vain kokemuksemme on vaihtunut. Ja kaiken tämän keskellä me olemme levossa. Tyyni kesäilta onkin täynnä rikasta elämää, ja tämä elämä on osa sen rauhaa ja seesteisyyttä. Tämä on sisäinen selkeys. Tämä on Zenin välitön kokemus, jota ei voi saavuttaa ilman irti päästämistä ja hyökkäämättömyyttä. Joka sen löytää, on löytänyt onnellisuuden, sillä hän on löytänyt itsensä virtaavassa todellisuudessa jota ei tarvitse puolustaa mitään vastaan, sillä ei ole mitään mitä vastaan sitä pitäisi puolustaa.
Mieli joka hyökkää todellisuutta vastaan, kuvittelee että hyökkäävä tai puolustautuva asenne voi muuttaa sen toiseksi. Mutta viha ei muuta sitä mikä on, eikä myöskään pelko tai häpeä. Mielemme kuvittelee, että se voi tuhota todellisuutta, ja se tekee sen siksi, ettei se ymmärrä todellisuutta. Mutta jos mieli ei ymmärrä todellisuutta, se ei voi kokea itseään osana todellisuutta, vaan siitä erillään, osana luomaansa illuusiota. Mieli ei ole silloin vapaa tapahtumaan todellisuuden mukana. Mustikkatahra vain on. Mikään määrä mielen hyökkäystä tai puolustautumista ei muuta sitä, mutta muuttaa kyllä mielen. Mieli joka ei koe itseään osana todellisuutta, menettää oman olemassaolonsa kokemuksen, kokee itsensä epätodellisena, joutuu sekaannukseen ja lopulta hyökkää itseään vastaan. Todellisuus voidaan hyväksyä vain kokonaisena, sillä se on yksi, vaikka emme osaisi sitä määritelläkään. On mahdotonta hyväksyä siitä vain osa, sillä se johtaa ristiriitaan ja säilyttää harhakuvitelman. Mieli, joka ei käytä hyökkäysenergiaa sitä vastaan mikä on, pääsee kokemukseen siitä mikä on. Kaikki hyökkäysenergia juontaa juurensa siitä, että me koemme uhkana sen mikä on, ja kuvittelemme mielen hyökkäyksen voivan poistaa tuon uhkan. Se ei muuta mitään muuta kuin meidän mielemme. Todellisuus ei siitä muutu. Se ei muuta edes sitä mitä me olemme, vaikka me voimme kuvitella sen muuttavan. Todellisuuden vastanottaminen ilman hyökkäysenergiaa avaa toisenlaisen vapauden vaikuttaa siihen mihin voimme vaikuttaa, ja sen kautta me myös hyväksymme sen, mihin emme voi vaikuttaa. Tämä on tyyneysrukouksen sanoma.
Olemmeko me kuin tuo mustikkatahra, jonka olemukseen mikään määrä hyökkäysenergiaa ei voi vaikuttaa? Mitäpä muuta me voisimme olla? Me olemme osa todellisuutta, osa kaikkea olevaa, eikä se mitä muut ajattelevat meistä tai mitä me ajattelemme itsestämme, vaikuta mitään siihen mitä me olemme - niin kuin ei mustikkatahraankaan vaikuta se mitä me siitä ajattelemme. Kysymys itsestämme ei ole koskaan tosiasioiden tasolla. Se on aina tulkinnan tasolla, mutta me luulemme että tulkintamme itsestämme vaikuttaa siihen mitä me olemme. Se ei ole totta. Se vaikuttaa vain siihen miten me käyttäydymme ja mitä me tunnemme ja ajattelemme. Se ei vaikuta siihen mitä me olemme. Me olemme osa sitä mikä on sellaisena kuin se on. Mutta kun kuvittelemme, että tulkintamme itsestämme vaikuttaa siihen mitä me itse olemme, me olemme omaksuneet valheen ja siirtyneet illuusioon. Silloin me koemme itsemme heikommaksi kuin todellisuus, ja heikkous johtaa puolustautumiseen - hyökkäysenergian käyttämiseen todellisuutta vastaan jotta olisimme suojassa. Todellisuus ei siitä muutu, ja me koemme itsemme entistä irrallisemmaksi ja heikommaksi. Yritys muuttaa todellisuutta on mahdoton. Me voimme muuttaa ajatuksiamme ja tekojamme, ja me pystymme jopa hetkeksi vääristämään tunteitamme, mutta ne eivät ole me. Me itse olemme niiden ulottumattomissa. Me olemme se joka kokee tunteemme ja valitsee mitä me ajattelemme ja teemme. Me olemme se joka kokee ne ja vaikuttaa niihin, mutta me emme ole yhtä kuin kokemuksemme ja vaikutuksemme. Me olemme läsnä todellisuudessa johon me itse kuulumme, ja olemme osa sitä. Me näemme siinä itsemme vaikutuksen ja kaikkien muiden vaikutuksen. Se on meidän ystävämme ja rakkautemme kohde, ja vain rakastamalla me voimme lakata hyökkäämästä.
Paradoksaalista kyllä, todellisuuden torjuminen syntyy sekoittumisen kautta. Me kiinnitämme identiteettimme johonkin joka ei ole täysin meidän vallassamme: toisiin ihmisiin, omaisuuteen, ulkonäköömme, rahaan, uraan, asuntoon, mihin tahansa joka on meidän ulkopuolellamme. Meistä tulee läheisriippuvia (oikeastaan parempi sana olisi ulkoriippuvia). Tällöin me koemme että me emme ole itsemme hallinnassa, ja tunteemme ja ajatuksemme riippuvat asioista jotka eivät ole omassa vallassamme. Tämä on pelottava ja tuskallinen tila, joka johtaa hyökkäämiseen sitä "itsemme" osaa vastaan joka ei toimi siten kuin toivoisimme. Se ei kuitenkaan ole meissä, vaan osa sitä todellisuutta joka on itsemme ulkopuolella. Tällöin luullessamme hyökkäävämme itseämme vastaan, me hyökkäämme itsemme ulkopuolella olevaa todellisuutta vastaan, emmekä pysty rakastamaan sitä. Todellisuudesta tulee uhka, pelon lähde. Tätä pahentaa vielä se, että olemme kiinnittäneet identiteettimme asioihin jotka nyt tuottavat meille tuskaa, ja jos ne katoaisivat, me menettäisimme osan itseämme - me kokisimme osan itsestämme kuolevan. Me emme enää pysty päästämään irti siitä joka tuottaa meille tuskaa, koska silloin me kokisimme lakkaavamme olemasta. Hyökkäysenergia kohdistuu nyt sekä säilyttämiseen että irti päästämiseen. Olemassaolo muuttuu tuskaksi ja peloksi.
Paraneminen alkaa irti päästämisellä. Se alkaa sillä, mitä me luulimme kuolemaksi - siitä luopumisella joka nyt on osa identiteettiämme. Se alkaa sillä, että me huomaamme, että emme sittenkään kuole. Tämä on pitkän ja tuskallisen prosessin alku, prosessin joka johtaa lopulta rajapintamme löytämiseen. Mutta pelkkä irti päästäminen - erottautuminen - ei riitä. Me voimme ottaa etäisyyttä ja jäädä silti sekoittujiksi. Kuten aiemmin on todettu, sekoittuja on joko kiinni tai irti. Mutta irti päästäminen on alku, hyvä ja ainoa mahdollinen alku. Se johtaa siihen, että me löydämme itsemme erillään ulkopuolellamme olevasta todellisuudesta, ja silloin me voimme olla osa sitä ilman että sekoittuisimme siihen ja että kokisimme sen hyökkäävän meitä vastaan ulkopuolelta tai sisäpuolelta. Kun vuorovaikutuksemme alkaa olla rajapinnan kautta tapahtuvaa vuorovaikutusta, me voimme tietoisesti alkaa käyttää myös muita energian virtauksen muotoja. Ihminen joka toimii ja rakastaa rajapinnan kautta, voi käyttää myös hyökkäysenergiaa parantavan rakkauden välineenä. Mutta hän ei käytä sitä itseään vastaan eikä muita ihmisiä vastaan. Hän käyttää sitä ihmisten tekoja vastaan ja onnettomia tapahtumia vastaan. Hän rakastaa itseään ja kaikkia ihmisiä, ja viha vahingollisia asioita kohtaan on osa rakkautta. Kun tilanne normalisoituu, hyökkäysenergia loppuu.