|
Voimme siis todeta, että Mielihyvä on liikettä; liikettä, jossa sielu kokonaisuutena etenee kohti normaalia olotilaansa; ja että Tuska on sen vastakohta. Jos mielihyvä on tätä, on selvää, että miellyttävää on sellainen, mikä pyrkii saamaan tätä aikaan, ja että se, mikä pyrkii tuhoamaan sitä, eli viemään sielua päinvastaiseen tilaan, on tuskallista. Täytyy siis olla niin, että on pääsääntöisesti miellyttävää kulkea kohti luonnollista olotilaa, erityisesti silloin, kun tämä luonnollinen prosessi on saanut aikaan tämän luonnollisen olotilan täydellisen paranemisen. Tavat ovat myös miellyttäviä; sillä heti kun jostakin on tullut tapa, se on lähes luonnollista; tapa ei eroa luonnosta; mikä tapahtuu usein, on samankaltaista kuin se, mikä tapahtuu aina; luonnolliset tapahtumat tapahtuvat aina, tavalliset tapahtumat usein. Myös se on miellyttävää, mitä ei pakoteta meihin; sillä voima on epäluonnollista, ja siksi se, mikä on pakkomielteistä, on tuskallista, niin kuin olemme aivan oikein todenneet. Kaikki, mikä tapahtuu pakkomielteisessä tilassa, on katkeruutta sielulle.
Niinpä kaikki keskittymisen, suuren ponnistelun ja rasituksen teot ovat välttämättä tuskallisia; niissä kaikissa on pakkomielteisyyttä ja voimaa, ellemme ole tottuneet niihin, missä tapauksessa tapa tekee ne miellyttäviksi. Näiden vastakohdat ovat miellyttäviä; ja siksi helppous, vapaus rasituksesta, rentoutuminen, hauskanpito, lepo ja uni kuuluvat miellyttävien tapahtumien joukkoon; sillä ne ovat vapaita kaikesta pakkomielteisyydestä. Myös kaikki se, mihin meillä on sisäinen halu, on miellyttävää, sillä halu on mielihyvän pyyntöä. Jotkut halut ovat järjen ulkopuolella, jotkut järjen mukaisia. Järjen ulkopuolisilla tarkoitan niitä, jotka eivät synny mistään mielipiteistä. Tällaisia ovat "luonnolliset" halut; esimerkiksi ruumiista tulevat halut, kuten halu tulla ravituksi, nimittäin nälkä ja jano; ja toisenlainen ravituksi tulemisen jälkeinen halu; ja seksuaalisuuteen ja yleensä kosketukseen liittyvät halut; ja haistamiseen, kuulemiseen ja näkemiseen liittyvät halut. Järjen mukaiset halut ovat niitä, jotka on synnytetty meissä; me haluamme nähdä tai saada monia asioita, koska meille on kerrottu niistä, ja meidät on saatu uskomaan, että ne ovat hyviä. Sen lisäksi mielihyvä on tietoisuus jonkinlaisesta tuntemuksesta; mutta mielikuvitus on häilyvä tuntemus; ja jos joku muistaa tai toivoo jotakin, hänen mielessään on aina kuva siitä, mitä hän muistaa tai toivoo. Jos on näin, on selvää, että muisto tai toive synnyttää tuntemuksen, ja tämä tuntemus voi synnyttää mielihyvää. Tästä seuraa, että se, mikä on miellyttävää, on joko nykyhetkessä ja koettua, menneisyydessä ja muistettua, tai tulevaisuudessa ja odotettua, sillä me koemme nykyhetken mielihyvät, muistamme menneet, ja odotamme tulevia. Mutta ne asiat, joita on miellyttävä muistella, eivät ole vain niitä, jotka olivat menneessä nykyhetkessä miellyttäviä, vaan myös niitä, jotka eivät olleet, mutta joiden myöhemmät seuraukset osoittautuivat jaloiksi ja hyviksi. Siispä sanotaan näin: "On suloista olla pelastettuna muistamaan tuska", ja "Jopa kärsimykset ovat ilo sille, joka pitkän ajan päästä muistaa kaiken, mitä hän teki ja kesti". Syy tähän on, että on miellyttävää pelkästään olla vapaa pahasta. On miellyttävää odottaa sellaisia asioita, joiden me koemme saapuessaan antavan meille suurta mielihyvää tai suurta, mutta ei tuskallista, hyötyä. Ja yleensä kaikki asiat, jotka ilahduttavat meitä nykyhetkessä, säännönmukaisesti ilahduttavat meitä, kun me pelkästään muistamme ne tai odotamme niitä. . . . . Jokin miellyttävä tunne liittyy useimpiin haluihimme, kun me nautimme joko menneen mielihyvän muistosta tai tulevan odottamisesta, aivan kuten kuumeissaan oleva janoinen ihminen nauttii juomisen muistoista ja odottaa saavansa lisää vettä. Niinpä rakastunut nauttii puhuessaan tai kirjoittaessaan rakkautensa kohteesta, tai minkä tahansa häneen liittyvän pienen asian tekemisestä; nämä kaikki kutsuvat esiin muistoja hänestä ja tekevät hänet mielikuvituksen silmälle näkyväksi. Todellakin, rakkauden ensimmäinen merkki on aina se, että sen lisäksi, että nautimme jonkun läsnäolosta, me muistamme hänet, kun hän on mennyt, ja koemme sekä tuskaa että iloa siitä, että hän ei ole tässä enää. Aristoteles: Retoriikka, kirja I, luku 11 (otteita), n. 330 eaa, |