Ihailin aina kärsivällisiä ihmisiä,
haluten olla yksi niistä
jotka olivat hitaita tuomitsemaan
mutta nopeita ymmärtämään
luoden ympärilleen vapauden olla.
Joka hetki, joka päivä
he olivat lempeitä ja helliä
hyväksyen minut sellaisena kuin olin.
Mikä virhe!
Nyt minusta tehdään kärsivällistä.
Nyt tiedän ettei siihen ole oikotietä,
ei pikaista reseptiä.
Aika, kipu ja kestävyys
ovat ainoa oikeat aineet.
Toivo on malja
jossa ne sekoitetaan
kunnes kärsivällisyyden hyve
alkaa hitaasti nousta.
En enää taistele tuskaa vastaan
enkä sitä vastaan mitä en voi muuttaa.
Painan pääni hiljaa elämän edessä
sillä tiedän että minua muokataan
sellaiseksi kuin aina halusin olla.
Kuin savi mestarin kädessä
sieluni saa uuden muodon,
mukautuen mestarin toiveisiin
tuskallisesti mutta toivoa täynnä.
En voi itse tuottaa kärsivällisyyttä,
eikä minussa ole mitään
joka voisi luoda uuden hyveen.
Ihailen kärsivällisiä ihmisiä
enemmän kuin koskaan ennen,
sillä tiedän miten heistä tuli sellaisia.
Minusta tulee sitä nyt.
Kivun ja tuskankin keskellä
sydämessäni on suuri toivo.
Mutta tämähän juuri on kärsivällisyyttä.
Miksi en koskaan ymmärtänyt
että kärsivällisyys tuo tämmöisen ilon?
Luulin että kärsivälliset ihmiset
olivat vain nöyriä
mutta nyt muistan
kuinka ilo tanssi heidän silmissään.
