Luen kirjaa.
Sormeni hyväilevät sen kansia
ja tunnustelevat niiden karheaa pintaa.
Näen sanoja, kirjaimia ja lauseita.
Voin jopa tuntea musteen tuoksun.
Se on tehty joskus, jossakin.
Tiedän sen, koska se on nyt minulla.
Sen ovat tehneet monet ihmiset
jotka ovat rakentaneet koneita,
tuottaneet mustetta, paperia ja ajatuksia.
Jokaisella ihmisellä oli hetki
jolloin hänen työnsä oli tehty
ja hänen luomuksensa valmis.
Tiedän sen, koska kirja on nyt minulla.
Ovatko nuo luomisen hetket vielä olemassa?
Olen särkynyt monta kertaa, tunnen sen.
Joskus se on ainoa tuntemukseni.
Muistan monien tapahtumien kulun,
jotkut pienintäkin yksityiskohtaa myöten,
jotkut ikäänkuin sumun takaa.
Mutta ovatko ne vielä olemassa?
Ajattelen huomista,
kuvittelen monia tapahtumia.
Näen onnellisen unelman
ja pelottavan painajaisen.
Mutta ovatko ne olemassa?
Elän menneen ja tulevan välillä,
menneisyyden kiduttamana
ja tulevaisuuden kauhistuttamana.
Menneisyys on poissa ikuisesti
eikä tulevaisuus ole vielä tullut.
Silti mieleni ei päästä niistä irti.
Voin lakata lukemasta
ja alkaa taas lukemaan.
Voin tehdä mitä tahdon,
mutta vain tässä kummallisessa nykyhetkessä.
Kuitenkin päätökseni perustuvat
menneisyyden yhteensattumiin
tai tulevaisuuden haaveisiin.
Mikä on "nyt"?
Onko se olemassa?
Lopetan pohtimisen
ja haen itselleni oluen.
Eiköhän se liene.
| 