Polku

Ainoa tienviittani oli kukkiva polku
- kuin jonkun jalanjäljet kukkisivat.

Vaelsin ja vaelsin, siirsin jalkaa toisen eteen
kunnes näin edessä aukean
- pelto, ajattelin.

Juuri siinä kohdassa jossa varjo alkoi muuttua valoksi,
poimin maasta mustan viitan.
Ihan kuin kukkivat askeleet olisivat muuttuneet juoksuksi.

Eihän se ollutkaan pelto vaan rannaton kukkameri.
Musta viitta käsilläni kuiskasi hiljaa:
Kaikk' on niin suurta ja hyvää,
kukat suuret mun aukeevat syömmessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.


Elämän laulu