Kun elämä hymyili
ja antoi yhden parhaista lahjoistaan,
kiinnyin siihen niin paljon
että en erottanut haaveita todellisuudesta.
Haavemaailman vihdoin kadotessa
ja sumun hiljakseen haihtuessa
näen mihin olen eksynyt.
Silmieni edessä on kummallinen maisema:
loukattuja, väärinymmärrettyjä ihmisiä;
vihaa, katkeruutta.
Seison keskellä outoa autiomaata,
yrittäen löytää tietä pois.
En tiedä minne mennä:
jokainen suunta tuntuu olevan väärä,
jokainen askel vain lisäävän hämmennystä.
Tiedän kuitenkin löytäneeni polun pään
sillä muistojen kipeys on poissa.
Muistan onnelliset hetket,
loistavat silmät ja lämpimän hymyn.
Katkeruuden sijaan on tullut kiitos.
Jälleen voin rakastaa
kuin en koskaan olisi haavoittunut,
kuin en koskaan olisi ollut autiomaassa.
Mikä on autiomaa?
Minä löysin puutarhan.
|
