Lähestyn lukittua ovea
aavistaen kauhun
pimeydessä sen takana.
Avaan oven varoen
ja näen karvaisen olennon
murisevan hiljaa piilossa varjoissa
kun lähestyn sitä.
Sydämeni hakkaa pelosta
mutta kummitus näkee vain
silmieni päättäväisyyden.
Sytytän valot
ja kävelen aaveen ympäri.
Sehän on vain muisto.
Nauran itselleni:
pelkäänkö omia muistojani.
Ne eivät voi vahingoittaa minua.
Aave katoaa yhdessä humahduksessa.
Valot. Lepo. Rauha.
Nautin huoneen rauhasta
ja hengitän raikasta ilmaa
joka juuri täytti sen.
Varjot ovat poissa,
menneisyyden murina hävinnyt,
läsnä huomisen hiljainen hymni.
Ryntään toiselle ovelle,
työnnän sen auki ja astun sisään.
Humahdus.
Mitä ovat salaisuuteni?
Mitä ovat pelkoni?
Muistoja.
Omia muistojani.
Vääriä aaveita.
Silkkaa sontaa.
