Alussa oli sinä ja minä
kaikki erossa toisistaan.
Oli maailma ja minä,
kaukana ja erillisinä,
joskus ystäviä, joskus vihollisia.
Katsoin sinua, katsoin maailmaa
ja meillä oli hyvin vähän yhteistä.
Sydämeni oli hermostunut,
yksinäinen ja pelokas.
Olin yksin.
Sitten olimme me,
yhteenkuuluvat ihmiset,
yksi universumi kaiken äitinä.
Nyt kun katson taivasta,
paikkani on yhtäkkiä tyhjä.
Olen kaikkialla,
tullut yhdeksi kaiken kanssa.
Katson menneisyyttäni: se on, eikä ole.
Tiedän tuntevani tunteeni,
mutta silti en tunne niitä.
Tunnen vain rauhaa ja yhteenkuulumista.
Tunnen vain rakastavan universumin
joka heijastaa luojansa lepoa.
Ensimmäinen kokemus sai minut vapisemaan:
mitä tämä oikein on?
En ole mitään, olen kaikki.
Olen tässä, enkä kuitenkaan ole.
Olen olemassa, mutta en ole.
Sydämeni on kokonansa auki,
rauhallisessa tuskassa pyytäen:
Anna minulle rakkautta jaettavaksi.
Koko universumi alkoi hymyillä:
Sitä vartenhan minä olen.